Männäviikolla osana sekalaista toimenkuvaani tuli tilanne, että kiertelin kuriirina muutamalla oppilaitoksella. Yhdestä olin valmistunut (joskin fyysisesti kyseisessä toimitilassa tapahtui vain lopputyön esittely), yhden olin jättänyt kesken ja yhteen olin pyrkinyt vasemmalla kädellä (onneksi) sisään pääsemättä. Huomasin, että ahdistuin selvästi. Tuntui, että mitä läheisempi menneisyys kyseisen koulun kanssa, sen epämukavampi fiilis. Koin oloni jopa lievästi traumatisoituneeksi. Minä olen uskoakseni varsin vähätraumainen ihminen, joten oli pakko miettiä mistä se johtuu. Ja koska sehän nyt ei kiinnosta ketään mitä jonkun yhden satunnaisen minun päässäni liikkuu - onko tämä tavallista ja kertooko jotain ihmisistä yleensä?
No, taustoitetaanpa nyt hiukan ja muistellaan.
Tylsä muisteluosio
Peruskoulu oli pakko ja lukio oli sille luonnollinen "ei tartte miettiä mitä tekis" -jatkumo. Kouluun en ikinä kauheasti panostanut, menin suht löysin rantein, kun ei juuri kiinostanut. Mutta pärjäsin mielestäni riittävän hyvin, sanotaan nyt vaikka että lahjoilla. YO-kirjoituksiin yritin jonkin verran tsempata ja tulos oli vähintäänkin tavoitteiden mukainen ja sain oikeinkin maireat laput.
Mutta sitten. Ei mitään hajua mikä kiinnostaisi jatkossa. Hain teekkariksi silleen puolihuolimattomasti valmistautumatta ja fysiikan kokeen nolla pistettä teki aika selväksi, ettei ihan näin. Ja voin sanoa, että onneksi. Ei olisi ollut minun mestani. Se on tullut vuosien varrella hyvin selväksi. (Vaikka elätin itseni n. 10 vuotta koodaamalla, tietotekniikka ei itsessään kiinnosta minua oikeastaan millään tavalla. Pikemminkin vihaan tietokoneita. Enkä muutenkaan ole kovin tekninen ihminen. Pikemminkin looginen. Tämä on sikäli kontekstiriippumatonta, että eipä ne kitarakamatkaan minua kiinnosta, vaikka soittaminen kiinnostaa. Auto on vain tapa liikkua paikasta A paikkaan B jne.)
No, se siitä. Tämän jälkeen armeija antoi vajaaksi vuodeksi peliaikaa.
Sitten koitin yliopistolle lukemaan tietojenkäsittelyä, kun nyt kuitenkin lapsesta asti tietokoneiden kanssa olin jotain räveltänyt. En muista miten valmistauduin ja mitä pääsykokeet sisälsivät, mutta näköjään sisään pääsin. Lähtökohta nyt ei ollut kauhean hyvä, kun piti hakea siksi, että jonnekin pitää hakea. Jos ei yhteiskunta näin suoraan sanonut, niin vanhemmat saattoivat sanoa, etenkin kun asuin kotona.
Olin siellä aivan hukassa. En tiennyt mitä kohti suunnistin, kiinnostavamman pään kurssitkin olivat aika tervanjuontia. En ollut valmis miettimään tulevaisuutta tarvittavalla tasolla eikä huvittanut ilman visiota kauheasti panostaa. Akateeminen elämä ei saanut pauloihinsa. Joidenkin haikailemaa opiskelijaeläämääkin enemmän kiinnosti bändirupellus, haaveilu rokkitähteydestä sekä valmis kaveripiiri. En muista tutustuneeni keneenkään uuteen ihmiseen tuona opiskeluvuonna. Tein itsestäni ulkopuolisen. Taistelin vuodessa kasaan sen 13 opintoviikkoa (tai jotain sinnepäin), jolla sai opintotuen ja siinä kaikki.
Seuraavaksi talveksi sain duunia tutusta kesätyöpaikasta ja "kerrytin opiskelukassaa". Eli pelasin aikaa. En ikinä palannut yliopistolle.
Seuraava vuosi menikin aika hengaillessa. Kai se kitara jotenkin elämää täytti. Ja parisuhde. Tuntui, että olin jo pari opiskelupaikkaa käynyt läpi ja heittänyt hukkaan. Lukiopohjalta ei paljoa tarvinnut hyviä kiinnostavia duuneja miettiä ja tunnuin olevan aika umpikujalla. Työkkärikin tuli jollain tasolla tutuksi. Muutaman kuukauden päästä kävin ammatinvalintapsykologilla, joka teki ihan fiksun ratkaisun. Jollain tavalla aktivoidakseen pisti tietokoneen ajokortti -kurssille, vaikka tiesi, etten siellä todennäköisesti juuri mitään opi. Vaikka en kyllä mikään nörttikään todellakaan ollut. Kurssiin sisältyi pieni työharjoittelu, joka itse "opiskelun" ohella innosti hakemaan vielä TAMK:iin tietotekniikkapuolelle. No, itseasiassa myös taidepuolen kouluihin hain. TTVO:lle tein ihan hyvän hakutyön ja pääsin pääsykokeisiin, jossa kuitenkin oli suoraansanoen aika paska. En osannut ilmaista itseäni kuvallisesti, hakiessani äänipuolelle. Ja haastattelun good cop / bad cop -asetelmastakin jäi tunkkainen maku suuhun. Ei ollut todellakaan yllätys, etten päässyt sinne noilla näytöillä.
Mutta tietojenkäsittelypuolelle pääsin. Pari vuotta enemmän ikää, pieni kosketus alan työelämään ja selkeästi käytännönläheisempi ote maistui selkeästi aikaisempia oppilaitoksia paremmin. Ja olin oikein tyytyväinen, että lopulta päädyin juuri tuonne. Jo pari vuotta myöhemmin opiskelujen puolivälissä aloitin vakiduunit samassa firmassa jossa olin edellämainitussa työharjoittelussa ja samalla tiellä olen yhä. Tärkeintä koulussa ei ollut itse oppi, itseasiassa päädyin joillekin kursseille välillä tuurailemaan opettajaakin, vaan tutustuminen hyviin ihmisiin. Valmistuminen hiukan venyi, koska olin suurimman osan opiskeluajasta myös töissä, mutta valmistuin sentään moitteetta.
End of tylsä muisteluosio (almost)
Tämä tylsästä taustoituksesta ja omasta elämänrämpimisestäni. Mutta mites tämä nyt liittyy ja mitä tästä voi päätellä?
Se tunne, että on tuuliajolla, ei tiedä suuntaa, ei ole tavoitetta, ei näe tulevaisuutta, potentiaali valuu hukkaan, hävettää, on turha, motivoimaton, saamaton, ei tunnu kuuluvansa… you name it.
Sain noina parina kolmena nuoruusvuotena noista tunteista siivun. Riitti. Onneksi minulla kävi miten kävi. Olisi voinut käydä toisella tavallakin. Vaikka toki itse olen aika "siunattu" sikäli, että olen saanut elämään aika armolliset lähtökohdat. Tämän kun miettii jonnekin pikkukaupunkiin, jossa ei ole virikkeitä, koulu menee alusta asti päin helvettiä jne… Huhhuh. Tsemppiä teille siellä hei. Minulle tuo hento eksyily riitti aiheuttamaan näköjään sellaisia traumoja, että jo vierailu oppilaitoksissa palautti alitajuisesti sen kuulumattomuuden ja tavoitteettomuuden tunteen pintaan. Kai ne tunteet jotain syrjäytymisen esiasteen merkkejä olivat.
Kaikilla on varmaan jotain vakipainajaisia, jotka toistuvat vuosien varrella. On tietysti näitä tippumisen tunteita ja muita klassikoita. Mutta tajuan, että itselleni yksi näistä on "koulussa taas". Unissa, joissa on vähintäänkin painajaismaisia piirteitä noiden edellämainittujen tunteiden ansiosta, yritän aina muistuttaa itseäni, että hei, tää on hoidettu jo. Ei mun tarvitse enää täällä olla. Mutta ilmeisesti joku keskenjättämisen häpeä / trauma myös alitajunnassa on. I ain't no stinking quitter…
Kaikki tämä toistakymmentä vuotta valmistumisen jälkeen. Takana leppoisaa duunia mukavassa ympäristössä. Jo muutama vuosi osakkaana omassa yrityksessä.
En minä muuta selitystä keksi, kuin että parikymppisenä tuo tunne ja pelko - minä olen väliinputoaja, luuseri - se oli niin tiedostamattomankin vahva, että tatuoitui alitajuntaan ikihyviksi. Mutta toisaalta uskon, että olen sitä tunnetta käyttänyt voimavaranakin paljon vuosien varrella. Ehkä siksi yritän niin paljon tulla paremmaksi ja paremmaksi joissakin asioissa. Nostan jo nykyisin varsin tervettä itsetuntoani paikatakseni silloista itsetunnon puutetta.
Mutta voi
Mutta tosiaan. Mites ne, jotka eivät ikinä saa sitä oikeaa tilaisuutta? Heitä itseään on helppo vastuuttaa. Ainakin siksi, että itse itseäni vastuutan täysin silloisesta hapuilustani. Ehkä olin vaan liian kypsymätön. Liian pumpulissa kasvanut. Tiedän millaista on olla aikaansaamaton, olematta kuitenkaan laiska. Sitä olen kyllä yhäkin harva se päivä. Toisaalta tiedän miten paljon pienet jutut saattavat ohjata elämää oikeaan suuntaan.
Äh. Ei minulla ole neuvoja. Monelle itseni tuntevalle edelläkirjoitettu voi olla jonkinlainen yllätyskin. Oli ehkä itsellenikin. Ihmismieli kun armollisesti pyrkii unohtamaan ahdistukset. Mutta jos näin on, kai se kertoo käänteisesti siitä, että tilanteet voivat kuitenkin muuttua. Pieni sysäys oikeaan suuntaan voi aiheuttaa positiivisten sykäysten sarjan.
Helvetin naiviiksi menisi lähteä ketään neuvomaan, koska kun puhutaan vaikkapa oikeasta syrjäytymisestä, ollaan aivan pirun paljon syvemmällä ja kauempana. Painotan vielä, että minulla oli valttikortit kädessäni alunperinkin. Ja kun minusta itselläni kävi vain säkä, että joku järkevä suunta löytyi. Ja toisaalta, olihan koko ongelma omista kenties liiallisista tavoitteista rakentunut alunperinkin.
Ehkä tarkoitukseni on kysyä
Miten tavallista tämä on? Miten moni käy vastaavaa läpi? Moniko löytää itsensä? Moniko ei? Miten nopeasti?
Erityisesti haluaisin tietää, missä iässä ihmisen pitäisi (muka) tietää mitä hän haluaa olla? Mitä hänellä on mahdollisuus olla? Suurin osa tuskin parikymppisenä vielä tietää hittojakaan. Mutta siinä vaiheessa kortteja pitkälti jaetaan. Miten merkitsevää pelin kannalta on, jos silloin on paska käsi eikä sillä osaa pelata?
Lorem ipsum dolor sit amet
No, totta puhuen. En minä vieläkään tiedä mitä minä haluaisin olla. Elämä on mennyt näin suhteellisen huolettomasti. Mutta en minä ole ikinä elänyt työni kautta. En muistele työsaavutuksiani kiikkustuolissa. No, itse kavereiden kanssa perustettu firma on askel sinne suuntaan - alasta sinällään välittämättä.
Sen minä uskaltaisin kokemuksesta sanoa, että älä pelästy, jos tulevaisuus näyttää pelkältä sumulta. Kyllä sitä ehtii. Yllättävän myöhäänkin ehtii. Ihminen muuttuu. Toisaalta ei muutu, mutta muuttuu.
Who knows
Tiedätkö sinä mitä haluaisit olla? Oletko sitä? Suuri osa ei uskoakseni tiedä.
Onko ihmisen elämän tarkoitus selviytyä? Toteuttaa itseään? No, suurimmalle osalle selviytyminen riittää, koska muuhun ei ole mahdollisuutta. Olen äärimmäisen etuoikeutettu, että voin edes pohtia näitä asioita. Ovat ehdottomasti 1st world problem -osastolla ja tiedän sen. Mutta toisaalta kysymys onkin, että onko heillä, joilla on mahdollisuus enempään, vastuu yrittää saada elämästään enemmän irti? On se sitten koulutuksen / työn, tai jonkun muun kautta.
Itse koen, että on. Itse soimaan itseäni jatkuvasti siitä, että en saavuta enempää, yritä enempää, ja niin edelleen. Tämä varmasti osittain loi noista nuoruuden fiiliksistä niinkin pysyviä traumoja. Kai moni ottaa löysemmin rantein. Vaikka itsekin koen olevani sieltä rennoimmasta päästä.
Umpikujalla taas
Ajatusten virtaa. Itseterapiaa. Ei tämä etene. Olisi hieno peilata muiden kokemuksia, mutta tämä on aika yksisuuntainen kanava. En minä itsestäni yksinään kuitenkaan niin kiinnostunut ole, kuin itsestäni yhtenä ihmismieltä peilaavana satunnaisotteena. Jos joku pitää paikkansa minulla, se pitää paikkansa jollakin muulla.
No, minä vain halusin ihmetellä mikä itseäni ahdisti kouluympäristöissä pitkään kouluajan jälkeen. Nimenomaan kun puhuttiin ei-oppivelvollisuudesta. Oppivelvollisuuden ajat ovat täysin eri juttu. (Niihin lasken omalla kohdallani lukion - sama lokaatio, pääosin sama jengi.) Päädyin miettimään syrjäytymisen siemeniä. En päätynyt minnekään.
Kysymyksiä, ei vastauksia. Ehkä nyt ymmärrän itseäni paremmin. Mutta ennen kaikkea yritän ymmärtää muita paremmin. Ja jos yksikään ymmärtää tämän sekoilun luettuaan itseään (saati toisiaan) paremmin, olen enemmän kuin tyytyväinen. Mutta en pidätä hengitystäni.
Opiskelu jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti