Yhden esiintyjän silmin - trilogia musiikkiin pt1.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa musiikista. Mutta aihe on niin valtava, että sitä on vaikea saada rajattua mitenkään hallitusti senkään jälkeen, kun olen jakanut aiheen kolmeen näkökulmaan: esiintyjänä, fanina ja bisneksenä. Järjestys olkoon nyt sattuneesta syystä tuo, vaikka mieluummin kirjoittaisin käänteisesti - henkilökohtaisuutta lähestyen. Mutta koska tunteet esiintyjänä ovat nyt enemmän pinnassa, niin aloitetaan kirjoittamalla siitä kulmasta.

Ja koska valtaosa esiintymisistäni on tapahtunut yksin lavalla kitaran kanssa, niin kirjoitan pääosin trubaduurina.

Miten minusta tuli trubaduuri

Minulla on normaali (hevi)bänditausta, kellareissa teini-iästä asti rokkitähteydestä haaveilemassa. Ilmeisesti näin tulevan, koska vannotin itseäni toiveikkaimpina bändivuosina ikinä ryhtymästä trubaduuriksi. Sanoin mielessäni, että tuo on elähtäneiden kellarimuusikoiden yhdentekevää sinnittelyä. Niiden, jotka eivät ole saaneet bändiään lentoon. (Trubadurismi ei ollut tuossa asenteessa sinällään oleellinen juttu, akustinen covereiden soitto pikemminkin.)

Itseasiassa kutsun aika varovaisen nöyränä itseäni trubaduuriksi, koska varsinaisessa merkityksessään ymmärrän trubaduurin pikemminkin Dylanin kaltaisena äänitorvena, kuin yksinäisenä jukeboxina. Ja minä taas yksin soittelun olen ottanut nimenomaan cover-musiikin esittämisen kannalta. Bänditoiminnan kun taas olen käytännössä aina pyhittänyt omille kappaleille.

Mutta kuten suurimmalle osalle käy, minusta ei (vielä ole) tullut kansainvälistä rock-tähteä. Ja teini-iästä alkanut pään seinään hakkaaminen (ei sillä ettäkö se mitään tuskaa olisi ainakaan jatkuvasti ollut) vaati lopulta taannoin hengähdystaukoa. Kun oli tietyllä tavalla koko identiteettinsä rakentanut oman elämänsä rock-tähteyden varaan, niin tästä tietenkin syntyi valtava aukko. Rock-tähteys identiteettinä oli melko sisäistä, koska olen kuitenkin tamperelaisen "ei ny tehrä tästä numeroo" -koulukunnan kasvatteja ja ajattelin pikemminkin, että pidetään sit vasta meteliä, kun on se miljoona levyä myyty - ja silloinkin muiden toimesta. (Tämä lie menestyksen kannalta pahin virhe, jonka olen tällä "alalla" tehnyt.)

Jouduin miettimään onko minulla musiikille enää mitään käyttöä. Olen tuhansia tunteja käyttänyt harjoitteluun, kappaleiden rakenteluun ja haaveiluun. Ja jouduin vihdoin miettimään, että onko kaikki ollut turhaa mikäli minusta ei tulekaan hillitöntä tähteä. Long story short, en muista miten vahvan ja pitkän vellomisen tuloksena, mutta päädyin lopulta siihen, että hitto soikoon, musiikilla on kuitenkin itseisarvo. Musiikki on valtava tunnelähde kuuntelijana, joten miksi se ei voisi olla sitä vielä enemmän esittäjänä.

Ja kun ikäänkuin sattumalta olin ajautunut sekä laulajaksi, että kitaristiksi suhteellisen teknistä musiikkia soittavaan orkesteriin, nimenomaan samaan aikaan soittaminen ja laulaminen oli noussut kenties suurimmaksi vahvuudekseni. Kitarasankaruus ei ollut ikinä minun juttuni ja laulusankaruus vielä vähemmän. (Biisinteko oli se mikä kiinnosti.) Ja kaikki vuodet sähköisessa meteliorkesterissakin, oli kitaransoitostani vähintään 90% ajasta tapahtunut akustisen kitaran kanssa. Ihan vaan siksi, että se on kotisohvalla niin paljon sähkölaitteita näppärämpää. Joten nimenomaan akustisen kitaran soitto tuntui varsin luontevalta.

Ongelmahan ei sitten ollut kuin se laulu. Minä en ole ikinä ollut henkisesti laulaja. Muistan parikymppisenä ääneen sanoneeni, että yksi suurimpia haaveitani olisi osata laulaa. Jep, olin siitä huolimatta bändissä laulanutkin. Tosin välillä muitakin vokalisteja kokoonpanossa oli. Lauloin lähinnä siksi, että tein kappaleet ja minusta tuntui, että kappaleista katosi enemmän toisen laulajan myötä, kuin minkä parempiäänisen kaverin myötä voitettiin. Se oli vaan vaivattomampaa tehdä itse. Egoiluista tuossa ei ollut kysymys, väitän. Olen aina ollut joukkuepelaaja ja halusin menestyä nimenomaan tiiminä ja bändissä suorastaan keksimme vitsejä soolourista - niitä halveksien.

Mutta bändissä se laulu oli aina käytännössä huutoa ja karjumista. (Köyhän miehen) Hetfield-vertaukset olivat loppumattomia. Tuossa Metallica-linkissä jännää on lähinnä se, että Kill 'em Allilla James ei todellakaan ole hyvä vokalisti. Mutta reilu 10 vuotta myöhemmin oli aivan loistava - omalla alallaan. Ja jossain vaiheessa sen jälkeen, kun olin tehnyt ensimmäisiä vierailuja trubaduuriosastolla lähinnä kotibilepohjalta, aloin tajuta, että tässä hommassahan kehittyy laulullisesti aivan törkeästi. Kun on pakko laulaa dynaamisemmin, eri sävyjä, äänenpainoja ja tunnelmia käyttäen, ääni kehittyy valtavasti verrattuna siihen, että yrittää aina kuulostaa mahdollisimman äijältä ja voimakkaalta (mihin minulla ei ikinä ollut tarpeeksi rahkeita). Ja yhtäkkiä parissa vuodessa opin laulamista enemmän, kuin koko elämän aikana yhteensä. Whoa!

Tärkeintä oli, että kuuntelin itseäni. Tajusin yrittää olla mahdollisimman hyvä minä. Kuuntelin mikä minun äänelläni onnistuu, mikä ei. Heikkoudet piilottaen, vahvuuksia vahvistaen. Omaa lauluani kuvaan edelleen kaavalla 1/3 uskallusta, 1/3 taitoa ja 1/3 meneekin sitten päin helvettiä. Tuo riittää yllättävän pitkälle - koska tajusin mielestäni sen tärkeimmän.

Sen, että musiikissa on kyse tunteista. Tekninen puhtaus ei kiinnosta minua. Se ei myöskään kiinnosta suurinta osaa kuulijoista. Musiikin ei tule olla kliinistä. Tärkeintä on yrittää heittäytyä kappaleen tunnetilaan ja pikemminkin elää sanat läpi, kuin laulaa ne. Kappaleen tunnetila pyritään siis siirtämään kuulijoille. En sano, että minä olen siinä hyvä, mutta olen iloinen siitä, että ymmärsin tavoitella sitä teknisen puhtauden sijaan. No, minun oli pakko. Minä en ole esim. Jarkko Ahola, joten en voi kilpailla luonnonlahjakkuuksien kanssa äänialalla ja teknisellä taidolla. Mutta minä voin kilpailla kenen kanssa vaan rohkeudella ja tunteella.

Kehitys ruokki kehitystä, onnistuminen ja palaute ruokki itsetuntoa, itsetunto ruokki rohkeutta, tämä ruokki uutta intoa jne. Tietynlaisen positiivisen kierteen kautta yhtäkkiä minua alettiin pitääkin laulajana. Huolimatta siitä, että itselleni olen edelleen kitaristi, joka yrittää laulaa. Ja aina kun saan hyvää palautetta nimenomaan äänestäni, ääni takaraivossa kolkuttaa, että eivät vaan ymmärrä kitaransoitosta, joten kiittelevät ääntä...

Enkä pidä sanasta lahjakkuus. Minä en todellakaan ole lahjakas trubaduuri. Minä olen tehnyt aivan helvetisti töitä. Jos olen taitava, niin se ei ole tipahtanut lahjana taivaasta. Se on vaatinut niitä tuhansia tunteja fyysistä ja henkistä treeniä. No, toki, ehkä lapsena osasin korvakuulolta toistaa pianolla melodioita ja ehkä jollain tavalla on "rytmi veressä", mutta suurin osa on itsen kuuntelua. Eli juuri sitä heikkouksien välttämistä ja vahvuuksien vahvistamista. Treeniä, joka ei onneksi tunnu treeniltä, vaan tapahtuu pääosin huomaamattani vaikkapa televisiota katsellessa.

Palataan akustiseen kitaransoittoon vielä sen verran, että itseasiassa epäluontevuuteni laulajana on tuonut soittoon sen vivahteen, että survon komppia ja melodiaa sekaisin. Se lie se omaperäisin aspektini minulla tällä akkarimarkkinalla. Hyvin pitkälti kun bändiaikojen biisinteko on mennyt minulla niin, että sovittelen pohjasoinnut ja laulumelodiat yhteen samaan aikaan kitaralla sormittelemalla, enkä esim. hyräilemällä. Onnekas vahinko.

Siinä pitkänä pohjustuksena taustani trubaduurina, jotta tiedätte miltä pohjalta kirjoitan. Mutta tämän kirjoituksen kannalta oleellisempaa on se, että tajusin, että elämässäni tärkeää ei ole pelkästään tuo haaveilu menestymisestä. Tai että olisin epäonnistunut, jos en kukoista esim. levymyynnillisesti. Tai käänteisesti, että olen menestynyt, jos rikastun musiikilla. Se miksi minusta tuli trubaduuri oli pitkälti siksi, etten voinut elää ilman musiikkia. Kuten sanoin, musiikista saa niin valtavia tunteita kuuntelijana, että näin mahdollisuuden tehdä siitä vielä suuremman tunteiden työkalun esiintyjänä. Ja tunteiden vuoksihan me elämme. Lopulta vain tunteilla on tavoiteltavaa arvoa.

Mitä en halua olla

Kun edellä mainitsen haaveet tähteydestä, pitää tehdä tosiaan ero siihen, että minä en "ikinä" halunnut olla "vain" musiikin ammattilainen. En usko, että sille olisi ollut kompetenssillisia esteitä, mikäli olisin siihen määrätietoisesti pyrkinyt. Mutta henkisesti se ei olisi ollut minun juttuni. Arvostan kaikkia, jotka pystyvät elättämään itsensä musiikilla. Hattu pois, ihailu ja kunnioitus. Se on valtavan vaativa ja epävarma ala. Ja mukavuudenhalun lisäksi minulla oli pelko, että kun harrastuksesta tulee työ, se nautinto ja intohimo katoaa. Ja musiikki on minulle liian tärkeää leipäännytettäväksi.

Ja vielä ennemmän kuin kunnoitan kaikkia, jotka musiikilla pystyvät ja jaksavat lieveilmiöineen itsensä elättää, kunnoitan niitä, jotka jaksavat siitä silti vuosienkin jälkeen nauttia. Halusin olla siis harrastelija, tai tähti. Ja vaadittiin innostuminen tästä trubaduurihommasta, että osasin nauttia siitä, että musiikki on vain harrastus. Minä kun voin sanoa sitä itselläni korkeintaan sivutoimeksi. Otan mielelläni lisätulot vastaan, mutta en ole niistä riippuvainen. Teen keikkoja pääasiassa omaksi nautinnoksi. On palkitsevampaa soittaa hienoja kappaleita yleisön edessä, kuin yksin omassa olohuoneessa.

Mutta kunnioitusta tai ei, on vaikea nauttia yleisössä silminnähden leipääntyneen ammattilaisen katselusta.

Tuskin kukaan trubaduuri haluaa myöskään olla ns. jukebox. Toteutan mielelläni yleisöstä tulleet toiveet, mikäli toive sattuu olemaan sellainen, että sen todella osaan. En halua koittaa puolivillaisesti räpiköidä läpi kappaleita. Tämän vuoksi kieltäydyn määrätietoisesti tuomasta printattuja sanoja lavalle. Opettelen biisit ulkoa, yritän tuoda niihin mieluusti jotain omaa, tai sitten en soita. Tämä on etuoikeuteni harrastelijana. Minun kun ei tarvitse trubaduurina tehdä mitään mitä en halua. Sitä varten on arkityö.

Minun sarkastinen lausuntoni perustrubaduurista on "vetää lapuista CCR:ää". CCR on loistava bändi, siksi sitä paljon soitetaan. Soitan itsekin. Tarkoitan sitä, että minusta on yleisön aliarvioimista se, että vetelee aa-neloselta saman kappaleen vähän sinnepäin, kuin tuhannet trubaduurit aiemmin. En toki tuomitse sitä, että ammattilaisetkin tuovat paperia muistin tueksi lavalle. Tiedän toki realiteetit. Jotkin vetelevät paria kolmea keikkaa iltaan, eri teemoilla, kymmeniä biisejä. Ja itsellenikin sanojen oppiminen on se vaikein prosessi. Mutta täytyy olla todella hyvä, että siitä huolimatta biisille saa annettua sen vaatiman lisäarvon. Ja esim. kotikaupungissani Tampereella on todella hienoja muusikoita, jotka kyllä hoitavat biisit ja shown himaan lapuista huolimatta. Se ei siis automaattisesti toki pilaa keikkaa. Mutta jos huomaan, että esiintyjä on tulosteidensa vanki ja roikkuu niiden avulla biiseissä mukana, pikemminkin kirjaa lukien, kuin tarinaa kertoen, niin peli on menetetty. Ja koska minä koen itseni aina lähtökohtaisesti altavastaajaksi, en uskalla ottaa sitä riskiä, että minä antaisin tasoitusta tuijottamalla paperia. Ken lappuun tarttuu, se lappuun hukkuu, sanotaan. Minulle kävisi varmasti niin.

Yleisön rooli

En pelkää yleisön suuruutta, en pelkää yleisön pienuutta. Minä pelkään sitä, että olen tapettia. Olen sanonut, että olen paska trubaduuri siksi, että tyylikäs akustinen muusikko osaa olla hillitysti taustalla ja antaa yleisön olla omassa rauhassaan. Minä taas haluan saada häiriötä aikaiseksi. Osaan kenties pitää tunnelmaa yllä, mutta en ole taitava nostamaan tunnelmaa, mikäli ketään ei tunnu kiinnostavan. Siksi pelottavinta on päätyä tilaisuuteen, jossa olen vain taustalla.

Vaikka olen vain yhden miehen akustinen orkesteri, suhtaudun keikkoihin kuin oman bändin keikkoihin. Teen settilistan, joihin pyrin rakentamaan tilaisuuteen sopivaa draaman kaarta ja lähden ajatuksesta, että kun minä soitan, niin läsnäolijoiden tärkein tehtävä on kuunnella minua. Toki tämä on usein harhainen toive, mutta vähät siitä. Mieluummin kuitenkin pyrin häiritsemään, kuin olemaan huomaamaton.

Mutta suurin opittava asia minulla olisi se miten saada kiinnostumattoman oloista jengiä mukaan. Olen itse yleisön edustajana niin vaisu, että en koe, että minulla olisi varaa vaatia omalta yleisöltänikään reaktioita. Kunhan oppisi edes olemaan lannistumatta siitä, että vastaanotto vaikuttaa vaisulta. Voisin väittää, että lähes poikkeuksetta täysin vastakaiuttomankin yleisön joukossa on joku, joka tulee kuitenkin illan päätteeksi paiskaamaan kättä ja kiittämään hyvästä musiikista. Aina pitäisi muistaa tsempata vaikka sitten tuon tyypin vuoksi. Ja jos häntä ei satu sinä iltana siellä olemaankaan, niin voipa ainakin antaa itselleen synninpäästön. Kun vaan itsekin muistaisin, että välillä minä voin olla tuo tyyppi.

Ja uskon, että aika paatunut artisti saa olla, etteivätkö se palaute ja kiitokset lämmittäisi. Muistakaa se. En siis itselleni tässä kerjää, vaan jos olette joskus ajatelleet kuten minä, että tuo nyt varmasti kuulee niin paljon kehuja, että turha minun on omilla kiitoksillani häiritä, niin unohtakaa se. Artistit ovat kuin naisia, joiden kauneutta pitää kuulemma muistaa säännöllisesti kiitellä. Vaikka olisi kyseessä Miss Universum, jonka ulkomuotoa koko ihmiskunta palvoo, niin silti kuulemma pitää ääneen sanoa se. Näin minulle naiset itse ovat kertoneet, älkää minua tästä kömpelöstä sukupuolistereotypiasta syyttäkö. Mutta minä kerron teille, että samanlaisia ovat artistit esiintymistensä suhteen.

Ja sitä en väsy sanomaan, että yleisö tekee keikan! Artisti voi siinä auttaa, tai artisti voi sen pilata, mutta se on yleisö jonka perusteella määritetään onko keikka hyvä vai huono. Mikäli esiintyjä vetää elämänsä shown ja yleisö istuu kuin kirkossa, kyseessä ei ole hyvä keikka. Mikäli artistilla on huono päivä, mutta yleisö on siitä huolimatta hyvissä fiiliksissä, keikka on hyvä. Mikäli artisti koko keikan pettää yleisön, tuskin yleisökään loppun asti hyvillä fiiliksillä on. Toki siis artisti vaikuttaa. Keikka ei tapahdu lavalla. Keikka on artistin ja yleisön vuorovaikutusta. Mikäli olet eri mieltä, katsele tv:tä. Se on yksisuuntainen kanava. Live-esiintyminen on ehdottoman kaksisuuntainen tilanne. Tätä yritän itselleni opettaa yleisössä. Mutta ikävä kyllä olen heikko sillä puolella.

Minä olen ollut onnekas. Minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka toistaiseksi jaksavat kokoontua tapaamaan toisiaan keikkani varjolla. Ja heidän kanssaan tietenkin dialogi on helppo luoda. Ja useimmiten myös tuntemattomissa ihmisryhmässä vastakaikua on syntynyt palkitsevasti.

Se on ollut kenties suurin yllätys tässä intiimissä lavakokemuksessa, että miten paljon ja tarkasti sieltä yleisöä näkee. Miten hyvin voi aistia tunnetiloja ja kiinnostuksen astetta. Paitsi kenties sen yhden salin perällä olevan hiljaisen, joka tulee kiittelemään vasta keikan jälkeen. Ja koska musiikki on tunteen siirtoa artistilta yleisölle ja takaisinpäin, niin mahtavintahan on nimenomaan saada muuteltua salin tunnetilaa. Se palkitsee sekä esiintyjää, että katsojaa. Olen saanut katsojat nauramaan sekä itkemään. Samankin setin aikana. Tunteet ovat kaikki. Joskus tuntuu, että tuollaisissa tilanteissa olen niin etuoikeutettu, että minun pitäisi maksaa pääsylippu tilaisuuteen sen sijaan, että kuittaisin esityksestä palkkion.

Yleisö, te olette kaikki!

Kiitos siis kaikille, jotka ovat ensinnäkin päästäneet minut esiintymään, jopa kutsuneet minut esiintymään ja kaikille, jotka ovat saaneet soitostani jonkinlaisen tunnereaktion. Teidän tunteenne ovat peilautuneet minulle enemmän kuin uskotte. Minä olen saanut siitä valtavasti.

Olen alkanut ymmärtää niitä vuosikymmeniä esiintyneitä artisteja, jotka soittavat "aina ne samat biisit". Ei ole täysin totta, että ne yleisö haluaa kuulla. Kyllä yleisön joukossa ne dedikoituneimmat fanit haluavat nimenomaan vaihtelua ja erikoislaatuisia elämyksiä. Mutta se on selvä, että ne suurimmat hitit tarjoavat helpommin sitä pinnalta luettavaa vastakaikua. Ja artistien epävarmuudessa on helppo jäädä sen vangiksi. Yleisölle lavallaolija on aina lähtökohtaisesti "tähti" - näin itse yleisössä ajattelen. Mutta siitä huolimatta lavalla artisti kokee itsensä helposti lähinnä alastomaksi.

Toisaalta, yllättävän usein yleisö toivoo myös juuri sitä miljoonaan kertaan kuultua biisiä. Ei ole bilebändin keikkaa, jossa minä haluaisin kuulla Levottoman Tuhkimon. Liika on liikaa. Mutta niin moni sitä jaksaa edelleen toivoa. Ja kas, kun se soi, niin itsekin huomaan edelleen nauttivani sen kuulemisesta. Mutta kyllä minä välillä aidosti yllätyn, kun joku toivoo vaikkapa Viidettätöista Yötä. Että ihanko oikeasti joku haluaa vielä miljardinninnen kerran kuulla siitä trubaduuriversion. No, minun pitää aidosti kieltäytyä, että enpä vain ole tullut opetelleeksi. Yleisön palvelijoitahan tässä kuitenkin ollaan ja kyllähän sitä aiemmasta uhostani huolimatta etenkin pikkujouluaikaan tulee ex-tempore yritettyä vaikka mitä. Kyllähän se viihdyttäminen, keinolla millä hyvänsä, on kuitenkin enemmän se tehtävä, kuin musisointi. Mutta välillä myönnän suhtautuvani "taiteeseeni" kuin kokki, joka vetää herneen nenään, kun asiakas truuttaa ketsupit sen hienovaraisesti maustetun sushin päälle. Mutta vaikka kuinka kieltäytyisin toteuttamasta toiveitanne, niin pyytäkää toki. Imartelevaa sekin on, että huolisitte juuri minut esittämään sen suosikkikappaleenne.

Mutta uskokaa pois, että jos esiintyjä kerran sanoo, että ei osaa toivomaanne kappaletta, niin ei auta, vaikka hyräilette sitä tai muistelette sen sanoja. Tätäkin tapahtuu yllättävän usein. Joskus jopa kesken jonkin muun kappaleen soiton. Parhaat osaavat satoja kappaleita. Mutta kukaan ei osaa kaikkia. Ja ei siellä lavalla kyllä mitään opetella, se duuni tehdään etukäteen.

Mutta vielä kerran, rakas yleisö. Te ja teidän viihtymisenne on kaikki. Joskus on väärässä paikassa väärään aikaan. Ei aina lähde. Mutta mitä enemmän artisti teiltä saa, sen enemmän hän osaa teille antaa. Ja vielä kerran äärimmäinen kiitos kaikilta paikoilta ja yleisöiltä, joilta olen lyhyen trubaduuriurani saanut käsittämättömän paljon takaisin, itse palasen itsestäni antamalla.

Mitäs sitten

Niin no jos tuon kysymyksen ymmärtää, että mitä merkitystä tällä kaikella on, niin en minä tiedä. Halusin vain summata kokemukseni kiittäen, mikäli se jotain kiinnostaa.

Mutta jos ajatellaan, että minne suuntaan aion tätä harrastustani viedä...? Alan vihdoin suhtautua itseeni ja osaamiseeni luottaen ja kunnioittaen. Minä osaan jo aika hyvin tietyt jutut. Mutta tyytyväisyys tappaa kehityksen. Nälkäisenä pysyminen toivottavasti säilyy pitkään.

Mutta vielä kerran, tunteet ovat kaikki. Tärkeintä itselleni olisi se, että jaksaisin nauttia musiikista, saada siitä tunteita, ja sitä kautta välittää niitä yleisölle. Jos tämä onnistuu, niin aivan sama olenko minä tähti tai myynkö levyjä. Silloin ne tuhannet treenitunnit tulevat kotiinpäin korkojen kera.

Musiikki on mielettömän suuri asia merkityksineen. On äärimmäisen nöyristävä kokemus saada esittää sitä niin, että joku haluaa sitä kuulla ja ottaa omakseen sen tunteen, jota minä välitän.

Siitä minä olen kiitollinen.