Susijengi, kuudes pelaaja ja kuudes vastustaja

Aloitin blogini itselleni epätyypillisellä aiheella. Ainakin jonkunasteisella isänmaallisuudella. Joten nyt pitkän tauon jälkeen tuntuu luontevalta tehdä paluu samansuuntaisella aiheella.

Olin paikalla seuraamassa erästä Suomen kaikkien aikojen urheilujuhlaa. Käsittääkseni ensimmäistä kertaa suomalainen aikuisten miesjoukkue oli edustamassa mm-kisoissa lajissa, joka kuuluu maailman kolmen suosituimman joukkoon.

Jalkapallokisoihin emme näytä ihan just pääsevän ja kriketti... no, siitä en tiedä mitään eikä suoraan sanottuna kyllä kiinostakaan. Mutta ilmeisesti sitä tosiaan joku pelaa, koska mainitaan jalkapallon jälkeen maailman suosituimmaksi urheilulajiksi. Ja hiukan siihen viittaa sekin, että bilbaolaisessa metallibaarissa kohtaamani alunperin brittiläinen kaveri Entombed-paidassaan mainitsi pelanneensa nuorena kotinurkillaan nimenomaan krikettiä. Ja kyllä, pelissä kuulemma pidetään teetaukoja ja peli saattaa viiden päivän jälkeen olla nolla-nolla.

Äksöntsäksön

Tosin kuin miltä kriketti kuulostaa, koripallossa tapahtuu jatkuvasti. Sääntöjenkin mukaan kun alle puolen minuutin välein tulee tehdä ratkaisuja. Tämänkin vuoksi koripallo viihdyttää minua pallopeleistä eniten. Jos ei lasketa jääkiekkoa. Koska hei, olenhan minä tamperelainen perusheppu, joten väkisinkin (?) jonkinasteinen lätkäjätkä. Olen jääkiekkomatseissa käynyt suhteellisen säännöllisesti 10-vuotiaasta. Minkä tahansa muiden lajien matseissa yhteensäkin korkeintaan satunnaisesti. Mutta etenkin viimeaikoina koripallo on nostanut kiinnostavuusastettaan. Ei varmaan haittaa se, että maajoukkueringissä on lähisukua, paikallinen tiimi menestyy Suomessa ja NBA-matsikin tuli nähtyä muutama kuukausi sitten.

Mutta tämä kirjoitus käsittelee nimenomaan kannatuskulttuuria.

Bilbaoon

Bilbao ei ole Suomesta helpoin mahdollinen matkustettava. Toki Helsingistä jotain suoriakin lentoja on, mutta eivät kovin edullisia. Halpalentoyhtiöitä Suomesta sinne ei lennä, joten itsekin matkustin sinne käyttämällä kahta eri halpisyhtiötä Lontoon kautta lentäen. Eikä tullut erityisen halvaksi siltikään. Monet paikalle matkustaneet joutuivat parin eri lentoyhtiön lisäksi käyttämään junia ja / tai busseja. Tuntui siis absurdilta, että jopa 8000 fania olis lähdössä katsomaan kisoja Suomesta asti.

Mutta jo ensimmäisessä matsissa näytti siltä, että itseasiassa totuus taitaa olla jopa enemmän. Kisojen jälkeen arvio olikin nostettu joissain lähteissä 9000 suomalaiseen. Suomalaiset hallitsivat katukuvaa, peleissä ei muiden maiden kannattajilla ollut mitään sanaa. Olisi ollut äärimmäisen kutkuttavaa nähdä Suomi vastaan isäntämaa ja vertailla kannattajaryhmiä siinä vastakkainasettelussa. Mutta nyt suomifanit olivat täysin omassa luokassaan. Jopa NBA-tähdet aivan uskottavasti kommentoivat, etteivät ole eläessään pelanneet vastaavan yleisön edessä.

Kisojen edetessä katukuvassa näkyi suomirekvisiittaa jo paikallistenkin päällä. Mikä uskomattominta, en kuullut missään vaiheessa, kuin hyvää palautetta suomifaneista! Ei, jengi ei ollut pääsääntöisesti hulluna humalassa. Toki oletan, että muutama mokailija aina jengiin mahtuu, mutta itse en nähnyt kuin positiivista kannattajakulttuuria. Alkusarjan ainoaa voittoa juhlittiin kuin maailmanmestaruutta. Sen jälkeen tuli ainoastaan tiukkoja tappioita, mutta joukkuetta vastaan ei käännytty. Vielä 5 pelin taisteluväsymyksenkin jälkeen yleisö jaksoi kiittää ja kannustaa joukkuetta. Kerrassaan upeaa! Herkistävää. Ja itselleni kyllä kieltämättä yllättävää.

6. kenttäpelaaja

Itsekin kuljin ensimmäistä kertaa elämässäni joukkueen fanipaita päällä. Sen selässä oli numero 6th, joka symbolisoi kuudetta pelaajaa. Ja tämä ei vaikuttanut vain kliseeltä. Yleisön kannustus tuntui todella kantavan joukkuetta eteenpäin. Harmi, että jatkopaikka jäi kiinni niin pienestä, kuin jäädä voi. Yhdestä vapaaheitosta käytännössä. Kisaisäntä harmitteli, ettei saanut Suomea kannattajineen Barcelonan jatkopeleihin. Ymmärrettävästi. Kannoin paitaani ylpeänä ja sain itsekin paikallisilta peukunnostoja sekä kannustavia sanoja. Outo kokemus.

Ja kun mietitään miten kisoihin päästiin. Niinsanotulla villillä kortilla. Kisoihinhan pääsi 24 joukkuetta, joista 20 suoraan pelillisin avuin, joskin mannertenväliset kiintiöt huomioiden. 4 joukkuetta joutui anomaan paikkaansa ja täyttämään tietyt kriteerit.

Tästä päästään kirjoituksen käänteiseen puoleen.

Ja se kuudes vastustaja?

Luin alkusarjan aikaan jonkin verran suomalaisia tiedotusvälineitä, joskin olin aika pitkälti nettipimennossa. Mutta en tarpeeksi, että olisin välttynyt noiden nettiartikkelien "parhailta" puolilta, eli niiltä kommenteilta.

Osa näytti olevan koripalloekstaasia vastaan. Se tuntui kisahuumassa aivan ällistyttävältä. Osaa kaihersi selkeästi tapa, jolla Suomi kisoihin pääsi. Etenkin se, että kisapaikasta maksettiin. Summa näyttää olleen n. puoli miljoonaa euroa. Tämä oli yksi kriteeri, jolla FIBA arvotti villien korttien hakijoita. Suomi keräsi oletetun minimisumman.

Mutta miettikääs nyt

Hei nyt pitää ehdottomasti muistaa, että Suomi oli ansainnut paikkansa kisoissa myös pelillisin avuin. Ensinnäkään villiä korttia ei voi edes anoa ilman urheilullisia perusteita. Ja jos mietitään, että puolet koripallorankingin top24 maista ovat eurooppalaisia, perustelee Suomen em-kisojen sijoitus 9. sitä, että pelilliset avut riittävät.

Lisäkriteereinä oli se minkälainen innostus hakijamaassa on koripalloa kohtaan. 9000 suomalaista Bilbaossa. Uskomaton määrä. Turha edes kommentoida tätä muulla tavoin.

Vielä pyrittiin mittaamaan sitä miten kisavalinta veisi koripalloa eteenpäin hakijamaassa. No, kerron nyt vaikka sellaisen esimerkin, että lähipiiristä alle 10-vuotias tyttö päätti aloittaa kisojen aikaan koripalloharrastuksen, vaikka muutama kuukausi aiemmin kieltäytyi sählystä liian juoksuhenkisenä. Ja itse aion vierailla Hakametsän ohella Pyynikin koripallopyhätössä huomattavasti aiempaa ahkerammin. (Siihen ei tosin paljoa vaadita.)

Eli suoraan sanoen Suomi oli täydellinen malliesimerkki... ei... itseasiassa kriteerit ylittävä esimerkki siitä millaista maata kisoihin villillä kortilla haettiin. Ja vaikka Suomi lopulta jäi lohkonsa viimeiseksi, jatkopaikka oli äärimmäisen lähellä eikä peleissä (ainakaan ylivoimaisia jenkkejä huomioimatta) saanut pelillisesti hävetä.

Mutta se maksu. No, jos siitä pitää moitteita antaa, niin FIBA:n suuntaan. Suomen kannatti ehdottomasti tuo maksaa. Se tulee takaisin korkojen kera. Ja kyllähän summa kerättiin aluperinkin  myynnillä, yhteistyökumppanuuksilla ja lahjoituksilla. Eli vartavasten kisapaikkaan kohdistuneella työllä.

Mutta kun lässytilää...

Ne kommentit... "Ei jääkiekon mm-kisapaikastakaan tarvitse maksaa." Juu, no ei tarvitse ei. Jääkiekko on marginaalilaji, jonne kilpailukykyiset joukkueet ovat harvassa. Ja koko skaba on huippulajeihin verrattuna surkuhupaisa. Jokavuotiset "luusereiden kisat", jonne lähtevät ne, joiden kausi on päättynyt eikä ole parempaa tekemistä. Samaan aikaan, kun lajin ykkösliigassa ovat parhaat joukkueet ratkomassa mestaruutta. Jääkiekon oikeat mm-kisat ovat viime vuosina olleet olympialaiset. Eli jos verrataan, niin verrataan sitten edes niihin. Ja olympialaisista kirjoitin tarpeeksi edellisessä postauksessa.

Ja sitten se lentopallo. Samaan aikaan ovat siis käynnissä lentopallon mm-kisat, jonne Suomi on pelannut itsensä puhtaasti pelillisin avuin. Ja joukkue on aloittanut kisat loistavasti. Ja kannatusryhmä on aloittanut kisat loistavasti. Koripallo ja lentopallo ovat tehneet hienoa yhteistyötä jääkiekon varjossa ennen kisoja ja kisojen aikaan. Kannattajaryhmien välillä on pääosin hienoa kannustusta, mutta näköjään myös tätä perisuomalaista kateutta. Koripallo vie huomiota lentopallolta. Syy lie yksinkertaisesti vain tuo, että koripallo on maailmanlaajuisesti lentopalloa seuratumpi laji.

Osittain ymmärrettävää, mutta kyllä minusta tuntui naurettavalta ja turhalta itkemiseltä se, että Suomi oli koripallokisoissa väärin perustein.

Susijengi teki historiaa

Tämä oli ehdottomasti yksi Suomen kaikkien aikojen urheilullinen merkkitapahtuma. Ja jos puhutaan kannattajakulttuurista, kenties kaikkien aikojen suoritus. En odota suomalaisilta mitään muuta, kuin ylpeyttä tästä. Itse en osaa olla ylpeä siitä, että olin pienellä panoksellani osana susijengin kannattajalaumaa, mutta olen määrättömän iloinen, etten jäänyt siitä paitsi.

Vaikka kuinka olen lätkäjätkä, on ehdottoman tervettä ja piristävää, että muut lajit saavat ansaitsemaansa mediahuomiota. Jääkiekon "-95 never forget" ja Mertaranta ad nauseam on saavuttanut jo sellaisen kipupisteen, että minulla ainakin on mitta täynnä. Ehkä vielä jonain päivänä vaikkapa tämä lajit ylittävä koripallon ja lentopallon positiivinen liito tekee Suomesta jalkapallomaankin, ja saamme seurata omaa joukkuettamme jonkinlaisissa arvokisoissa. En pidätä tosin hengitystäni.

Mutta koripallon mm-kisoihin odotan pääseväni vielä toistamiseen. Ja mikäpä ettei sitten ihan jopa vaikka niillä puhtaasti pelillisillä perusteilla. Koska uskon, että tuon kokemuksen jälkeen sekin on joukkueelle helpompaa.

Aauuuuuu!!!