Vaikeita kysymyksiä. Siksi mielenkiintoisia. Olen muodostanut jonkinlaisen mielipiteen. Mielipide ei tietenkään ole valmis - koskapa mielipiteet olisivat. Mutta tätä mieltä olen nyt.
Myöhäistä
Ensinnäkin olen sitä mieltä, että kisojen myöntämisen oikeutusta on turha murehtia enää siinä vaiheessa, kun kisat ovat käynnissä. Valinta on tehty ja sillä hyvä. Tai paha. Ei se siitä enää muutu, joten turha voivotella sitä, että väärä valtio tai kaupunki tai taho sai kisat.Kritiikkiä on toki suotavaa ja tarpeellistakin esittää. Mutta rauhoittaisin itse kisojen ajan tältä. Keskityttäköön kisojen ajan asioihin, joihin voi vielä vaikuttaa. Ja tietenkin itse urheiluun ja olympiahenkeen.
Mutta ollaan hereillä sitten siinä vaiheessa, kun valintoja seuraavan kerran tehdään. Toki mekkalaa voi pitää ennen valintaa, mikäli joku vaihtoehto ei ole valinnan arvoinen.
Boikotit?
80-luku oli monen asian kultaista aikaa. Niin myös olympialaisten boikottien. Jenkit boikotoivat Neuvostoliittoa ja päinvastoin. Onko tuo paras tapa lähettää viesti maailmalle? Olisiko jälleen pitänyt nousta boikottiin Venäjän kisoja vastaan? Kenties Venäjän hähmyisen ihmisoikeustilanteen vuoksi? Kuka mistäkin syystä? Niin ja kenen sitten olisi pitänyt? Yksittäisten urheilijoiden? Seksuaalivähemmistöjen esimerkiksi?Minä olen vahvasti sitä mieltä, että parempi viesti on saatavissa aikaiseksi menemällä paikalle, kuin jäämällä kotiin. Muutos on aina helpompi sisältä kuin ulkoa. Jättäytymällä olympialaisten ulkopuolelle menettää hyvän mahdollisuuden kirjoittaa tarina, joka muistetaan ikuisesti. Boikotit ovat lopulta tyhjiä tarinoita, jotka harvaa kiinnostavat.
Pitäisikö keskittyä puhtaasti urheiluun?
Tässä tullaan nyt kirjoituksen varsinaiseen pointtiin. Minun vastaukseni on yksiselitteinen.Ei.
Olympialaisten historia pitää sisällään useita mielenilmauksia sekä urheilua suurempia tarinoita.
Yksi mielenkiintoisimpia kannanottoja 2014 etenkin meille suomalaisille oli Garry Kasparovin Tweetti Suomen pudotettua Venäjän jääkiekosta. Hänen mukaansa Venäjän joukkueen tippuminen vei Putinilta viimeisen toivon loistokkaaseen voittoon näissä kisoissa. Ja: Kukapa arvasi, että Jesse Owensin roolia näyttelisivät suomalaiset.
Whoa.
Paitsi että Putinin vannoutunut vastustaja Kasparov näin vertasi Putinia suoraan Hitleriin, oli tämä tietenkin sykähdyttävää meille siksi, että Suomea verrattiin tässä kenties olympiahistorian muistettavimpaan ja merkittävimpään tarinaan. Hitleriin henkilöityneet kisat 1936 Berliinissä saivat suurimmaksi tähdekseen Jesse Owensin. Tämä ei tietenkään oikein korostanut Hitlerin oppia tiettyjen rotujen ylivertaisuudesta. Toki, Jesse Owens itse keskittyi varmasti vain urheilemaan. Mutta tuli samalla lähettäneeksi unohtumattoman viestin. Viestin, jota suurempaa yksikään boikotti ei muuten voisi saada aikaan.
1968 olympialaisten vahvin kuva on kaksi mustaa nahkahanskaa korotettuna kohti taivasta palkintopallilla. Menestyjien sanoma on aina vahvin.
1972 on olympialaisten historian synkin vuosi. Toki sitäkin voidaan viestinä pitää, mutta ennenkaikkeahan kyseessä on rikos ihmisyyttä vastaan, joten jättäisin sen pimeänä lukuna pois olympialaisten tarinoiden joukosta.
Mutta mitään uutta ei siis ole siinä, että olympialaisissa välitetään urheilua suurempia viestejä.
Olympialaisten henki
Historia ei tietenkään oikeuta mitään. Mutta onko olympialaisissa muutenkaan kyse urheilusta?On ja ei.
Urheilu on väline. Olympialaisten henki on, että tärkeämpää on osallistuminen, kuin voitto. Sikäli kyseessä on urheilu puhtaimmillaan. Vastakkain eivät ole ensisijaisesti kansallisuudet. Eivät varsinaisesti edes urheilijat. Itsensä ylittäminen on olympialaisten syvin merkitys.
Olympialaisissa ei ikinä ole ollut kyseessä parhaiden kilpaileminen toisiaan vastaan. Suurimman osan historiasta ammattilaisten osallistuminen olympialaisiin on ollut kielletty. Paavo Nurmikin suljettiin lopulta olympialaisista, koska hänen tulkittiin tienanneen liikaa. NHL-pelaajien osallistuminen olympiakiekkoon on suhteellisen uusi asia. Olympialaisten henkeen on aina kuulunut Eddie Edwards hyppäämässä haparoivasti mäkikummulle ja pienen saaren yksittäinen edustaja hölkkäämässä kaukana maraton-huippujen takana. Laaja osallistuminen. Yhteen kerääntyminen.
Olympialaisissa juhlitaan yhdessä ihmiskunnan moninaisia kykyjä. Käsittämättömän upeita suorituksia - yhteistä inspiraatiota. Vaikka tuloslistalla suoritukset pistetään järjestykseen, on juhlissa kysymys enemmän yhtenäisyydestä, kuin erottelusta.
Vierailtuani itse Lontoon olympialaisissa 2012 sanoin kokeneeni kyseessä olleen maailman kansainvälisimpien festareiden. Ihmisiä joka kulttuurista ja kolkasta, tyyliä ja taustaa joka lähtöön. Ympärillä jatkuva kilpailu, mutta hengessä, että kuka edustaa parhaiten ihmislajiamme. Se ei paina heikommin menestyviä alas. Päinvastoin. Sekä kentillä, että kenttien ulkopuolella olympiahenki yhdistää eikä erittele.
Urheilu on vain kehystarina: Ihmiskunnan yhteinen kulttuuri - sen kunnioitus ja ylistys.
Lisäksi olympialaisten henkeen liittyvät luonnollisesti ympäristöarvot. Ihminen kun ilman hyvinvoivaa luontoa on kaukana antiikin tervehenkisestä alastomasta painikulttuurista ja pidemmän päälle suoranaisesti tuhoon tuomittu. Ihmisyyden kunnioitus ilman luonnon kunnioitusta olisikin siis absurdia.
Sotshi
Entäpä nämä vasta päättyneet olympialaiset?Ensinnä pitää sanoa, että sen minkä kisoista kuulin, olivat venäläiset järjestäneet erittäin hienot kisat. Fasiliteetit ja järjestelyt toimivat erinomaisesti. Huolimatta hupaisista kuvista keskeneräisistä hotelleista ja vaarallisistakin tarinoista, joihin liittyvät esim. hissikuilut.
Ja mitä Kasparovin kommenttiin tulee, Venäjähän itseasiassa lopulta voitti mitalitaulukon, joten ehkä Putin lopulta sittenkin pyyhki kiekkokatsomossa kasvoilleen pesiytyneen murjotuksen tiehensä.
Mutta nyt kun urheilu on tauonnut, ei mielestäni ole kuitenkaan syytä unohtaa sitä mikä näissä kisoissa ei ollut olympiahengen mukaista. Itse en epäile, etteikö kisojen järjestelyissä olisi tapahtunut myös ennätysmäisiä rikkeitä.
Itselleni kyseessä olivat kaikesta huolimatta myös korruption, diktatuurimaisen suuruudenhulluuden, epäekologisuuden sekä epäinhimillisyyden kisat.
Normaalin talviolympialaisbudjetin ollessa pari miljardia, tykitettiin Sotshissa luokassa 50 miljardia. Ihmisiltä vietiin alta elantoja ja koteja ja heidät heitettiin käytännössä heitteille. Kestävästä rakentamisesta ei voida puhua, kun suolle nostatetaan lyhytikäisiä kerrostaloja. Budjeteista käsittämätön osa on kadonnut korruption näkymättömään taskuun, kun taas köyhiä työläisiä on pakotettu luopumaan palkoistaan jopa väkivalloin.
Tällaisia tietoja on uskottavissa medioissa liikkunut.
En käsittele Putinia henkilönä sen enempää, mutta tuskin kukaan epäilee etteikö olympialaisissa olisi ollut kyseessä hänen henkilökohtainen voimannäytteensä. En kiitä vieläkään häntä, sanon edelleen, että venäläiset ansaitsevat kiitoksen saavutuksestaan ja toivottavasti heidän maineensa vieraanvaraisena sydämellisenä kansana sai nostetta kisojen ansiosta. Siitä heille onnittelut ja kiitos.
Mutta minun mielestäni nyt kun kisat on nähty monivuotisista järjestelyistä aina päättäjäisiin asti, ei Sotshia saisi jättää yksin.
Nyt pitäisi ankaralla kädellä selvittää nämä olympiahengen, eli ihmisyyden vastaiset taustat. Kenen toimesta? Se on vaikeampi kysymys. Mutta itse en ihan suostu siihen, että nyt kun kisat itsessään on saatettu kunnialla läpi, annettaisiin anteeksi kaikki käsittämättömät teot, jotka on tehty olympialaisten nimissä. Liian monille olympialaiset aiheuttivat helvetin. Näin annan itselleni luvan uskoa, vaikka toki propaganda toimii molempiin suuntiin.
Tarkoitus ei pyhitä keinoja
Lapsi ei saa mennä pesuveden mukana.Mikä on Sotshin tulevaisuus nyt? Rapistuuko pystyyn, vai saako pidempiaikaisen nosteen? Kuka sitä voi auttaa, jos tarpeen on?
Nyt minä peräänkuulutan sitä keskustelua ja julkisuutta. Ja nyt kun katsotaan eteenpäin - tällaisille kohteille ei saa luovuttaa olympialaisia. Ikävä kyllä mielestäni hinta oli tällä kertaa liian suuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti