Onnellisuutta ei tuo omaisuus, ei turvallisuuden tunne, eikä järkyttävää kyllä edes rakkaus, kuten aiemmassa kirjoituksessa kylmästi väitin. Toivottavasti tämä ei ollut uutinen. Jos oli, niin pahoittelen aiheuttamaani järkytystä. Itseasiassa tässä kirjoituksessa ei ole kuitenkaan mitään mitä en olisi jo mielen trilogian kahdessa osassa vihjannut. Tämä kirjoitus vaan nivoo yhteen niiden ytimen ja kiteyttää ihmisen koko henkisen hyvänolon yhteen sanaan.
Oi mistä on kyse...?
Suunta.
No hei, se luki jo tuossa otsikossa. Aika heikkoa, jos et arvannut. Suunta!Vertauksena ei luovin mahdollinen, mutta monivivahteisuutensa ansiosta toimiva, joten käytän tässä elämän vertauksena vuorikiipeilyä.
Huippujuttu
Totta kai kaikki pyrkivät elämässään jollain tavalla ylöspäin. Kaikki eivät tavoittele terävintä huippua, mutta ellei pyrkisi hiukan ylemmäs, niin olisi melko omituinen vuorikiipeilijä.Kun valloitetaan ankarissa oloissa kilometrien korkuista vuorta, ei koko ajan voi pysyä liikkeessä. Pitää asettaa välietappeja. Perusleirissä levätään, nautitaan saavutetusta ja suunnitellaan seuraavaa etappia. Tämä on palkitsevaa ja välttämätöntä. Mutta oleellista on, että kukaan ei tule perusleiriin jäädäkseen.
Perusleiri (base camp) symbolisoi saavuttamaasi työpaikkaa, ostamaasi asuntoa, tavoitepainoasi, mitä tahansa suurta tavoitetta, jota kohti onnellisuuden nimessä sinnittelet.
Toki sama periaate toimii arkisemmallakin tasolla, ei tämä kaava rajoitu elämän suurimpiin kysymyksiin. Keksi itse esimerkkejä omasta elämästäsi. Osaat sen paremmin, tunnen sinut niin kovin heikosti.
Lisää!
Mutta jos nyt mietit, että oletko ikuisesti onnellinen, kun olet saavuttanut sen työpaikan tai sen asunnon tai puolison tai mitälie. Tuskin. Kukaan ei ole leirissä tyytyväinen ikuisesti. Eikä välttämättä edes pitkään. Ihminen on hämmästyttävän pätevä eliö sopeutumaan. Paitsi että siitä on lajin (ja mielenterveyden) säilymiselle huimia etuja, on sillä myös ikäviä puolia. Ihminen on todella kyvykäs tottumaan vallallaolevaan hyvään ja ottamaan asiat itsestäänselvyytenä — kyllästymään.Ihminen kaipaa liikettä.
Ja liikehän voi kohdistua kahteen eri suuntaan. Kiipeilyanalogialla suunta voi siis olla ylös tai alas.
Epätasaista maastoa
Se miksi nimenomaan vuorikiipeily sopii tähän verrokiksi leiriin pysähtymisen lisäksi on se, että vuori ei ole seinä eikä pyramidi. Usein joudut laskeutumaan pienemmältä huipulta laaksoon, jotta pääset kiipeämään kohti korkeampaa huippua.Ei siis ole niin yksiselitteistä, että kun ollaan menossa ylös ollaan onnellisia ja kun ollaan menossa alas, ollaan onnettomia.
Suunta ei ole niin lyhytnäköinen.
Kurjuuden määrä on vakio?
Itseasiassa edes se huipun korkeus ei ole ratkaisevaa. Joskus alemmalta huipulta aukeaa kauniimpi näkymä, kuin korkeammalta, jossa pilvet hämärtävät näkymän.Tämä on hirvittävän armollista. Maailma on sietämättömän eriarvoinen paikka. Onneksi köyhyyden riivaama kömpelö rumilus voi olla paljon onnellisempi, kuin huippukuntoinen uljas miljonäärijohtaja. Onneksi. Heillä voi olla eri suunta. Onneksi.
Kunnan vuokratalossa rämpivä mörkki saattaa olla hyvin onnellinen raataessaan pienellä palkallaan kohti sitä kapeaa rivitalonpätkää, jossa vihdoin saa kolme neliötä omaa nurmikkoa, johon mahtuu juuri pieni grilli ja käsintyönnettävä ruohonleikkuri. Hän kokee, että hyvin menee, ollaan menossa valoa kohti. Mutta yritysjohtaja on kylmä piippu suussa merenrantahuvilassaan, koska pörssikurssi sulaa ja kilpailijat valtaavat markkinaa.
Ei tietenkään kivaa ole se, että ihmiset osaavat tuntea onnettomuutta tuollaisista joutavista asioista. Mutta koska kaikilla voimilla on vastavoima, on äärimmäiseen hienoa se, että kuka tahansa voi olla onnellinen, jos hänellä on mielestään hyvä suunta.
Tämän ansiosta ihmiset jaksavat pysyä elossa sotavankileireissä ja nälänhädässä, kun elämä ei tarjoa mitään — paitsi sen pienen toivon kipinän, että huomenna voi olla paremmin.
En tiedä onko sanonnan mukaan kurjuuden määrä vakio. Mutta se on sentään varmaa, että ilo ja kurjuus vaihtelee ihmiseltä ihmiselle. Edes vähän.
Mitä sitten?
Mielelläni nämä elämää ihmettelevät pohdiskeluni tietenkin aina muodostaisin jonkinlaiseksi elämänohjeeksi. Mutta eipä näillä avuilla nyt paljoa ohjeita anneta.Mutta voisiko tuollaisessa tilanteessa kärsivä yksilö ajatella, että josko tämä huippu on nyt nähty. Ei tätä kannata enää kiivetä ylemmäs, kun nytkin on jo niin pilvistä katsella maisemia. Voisiko hän päästää irti, ottaa suunnan hetkeksi hallitusti alas, jotta voi suunnata vaikka sieltä niityn toiselta laidalta taas ylöspäin. Ei välttämättä nimellisesti niin korkealle, kuin aiemmin, mutta oikeaan suuntaan. Taas.
Ehkä tämä saattaa jotakin auttaa ymmärtämään miksi arki on mustaa, vaikka kaikki on hyvin. On ruokaa ja lämpöä ja turvaa ja ihmisiä. Oletko perusleirissä? Etkö ole menossa mihinkään?
Luovilla aloilla on termi "kill your darlings". Pelottavaa kirjoittaa se tuohon, koska sanonta ei oikein skaalaudu kivasti ihmisten elämäntilanteiden ongelmiin. Eli älkää hemmetissä ottako tappamista kirjaimellisesti. Eikä termi "darlings" viittaa ihmisiin. Kyse on siitä, että pitää uskaltaa päästää irti siitä mitä pitää itselleen tärkeänä. Vaikka joku asia on ollut sinulle tärkeä, olet taistellut kohti sitä ja lopulta sen saavuttanut — se ei välttämättä tarkoita sitä, että sinun pitäisi roikkua siinä hautaan asti.
YOLO. Not!
Itse koen, että ihminen elää syntymän ja kuoleman välissä monta elämää. On siis aivan luonnollista luopua ja vaihtaa suuntaa. Luoda nahkansa ja syntyä uudelleen. Tarkoittaa se sitten viattomia arkirutiineja tai elämän suurimpia linjoja.En tiedä onko elämän tarkoitus olla onnellinen. Pikemminkin ajattelisin, että jonkinlainen oppiminen olisi se juttu. Mutta elämässä ei ole ainakaan mitään järkeä olla ehdoin tahdoin onneton. Uskotella itselleen, että tämä on sitä mitä haluan, mutta silti vatsaa vääntää ja mieli on pimeä.
Jos tältä tuntuu, niin mieti se suuntasi. Se kun ei aina riitä, että suunta ei ole väärä. Tuska voi olla myös suunnaton. Eli onko sitä suuntaa lainkaan? Leiri on väliaikainen. Joskus pitää laskeutua, että voi kiivetä.
Pohjalta on hyvä ponnistaa?
Vedenalaista käänteisvertausta käyttäen — joskus pitää vajota jopa aivan pohjalle, sillä vasta pohjalta saa ponnistettua ylöspäin.Voi voi... Ei voi!
Se on ainakin selvää, että paikalleen ei voi jäädä voivottelemaan. Eikä paikalleen voi myöskään jäädä nautiskelemaan. Siitä ihmisen psyyke ikävä kyllä pitää huolen. Ihmisen mieli vaatii jonkinlaisen tavoitteen. Tavoite määrittää suunnan ja luo liikkeen.Ei tämä tosiaan tästä pelastavaksi neuvoksi muutu. Mutta tavoittelinkohan sitä edes. Tuskin. Mutta tätä voi olla hyvä miettiä, kun kaiken pitäisi olla hyvin ja kaikki tuntuu pahalta.
Ja jos tämä kaikki on itsestään selvää, niin mieti voitko kiihdytää hallitusti menoa sinne väärään suuntaan, josko se vie hetken päästä oikeaan suuntaan. Vai voitko vaan yksinkertaisesti kääntyä ja päästää irti.
Joskus yksinkertaiset asiat ovat yksinkertaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti