Toteutunut haave, menetetty haave? - trilogia mieleen pt2.

Edellinen kirjoitus velloi ihmismieltä astetta konkreettisemmalla tasolla. Mutta entäpä unelmat. Olen useinkin miettinyt mikä merkitys haaveilla on ihmiselle. Osa niistä kun on täysin epärealistista haihattelua. Osa taas arkista askellusta eteenpäin. Miten suurilta osin ne ovat pelkkää ajanhukkaa? Vai ovatko sen sijaan voima, joka hivuttaa jopa koko ihmiskuntaa ylöspäin? Mietitäänpä taas.

Sehän lie selvä, että haaveet toimivat usein eteenpäin potkivana voimana. Haaveet muuttuvat tavoitteiksi, suunnitelmiksi ja lopulta toiminnaksi. Ideaalitapauksessa. Tämä on triviaalia eikä tästä riitä syvällä suossa sukeltavan blogaajan ruovittavaksi.

Mutta kiinnostavampaa on haaveiden muu olevaisuus. Ja se, että onko edellämainittu lopulta edes se ideaalitapaus.

Nimittäin.

Kuinka tärkeää on unelmien toteutuminen? Vai onko itse haaveilu tärkeämpää?

Tässä nyt mietitään asiaa yksilön itsekkäästä näkökulmasta. Ketäpä huvittaisi miettiä tätä asiaa vaikkapa yhteiskunnallisen produktiivisuuden kannalta. Plääh. Ei lähdetä sinne. Luotetaan siihen, että haaveet ovat pääosin kuitenkin niin omahyväisiä, että niillä ei ole keskimäärin yhteiskunnallista merkitystä, vaan ainoastaan henkilökohtaista.

Mutta koska johdannossa mainittiin koko ihmiskunnan ylöspäin nouseminen, niin nojataan nyt vaikka sen kummemmitta perusteitta siihen, että ihmisten mielen onnellisuuden nousu voidaan laskea myös ihmiskunnan yleiseksi kehittymiseksi. Eli trilogian teeman mukaisesti vatvotaan asiaa mielen onnellisuuden näkökulmasta.

Tekeekö siis unelman toteutuminen ihmisen onnelliseksi?

Riippuu tietysti määräämättömän monesta muuttujasta. Mutta ei vertailla haaveita toisiinsa, vaan verrataan aikaa toteutumisen jälkeen ja ennen toteutumista. Miten usein se totuus on sitä mistä todella on haaveillut? Ihmismielellä kun on myös uskomaton kyky mukautua pitämään vallallaolevaa tilannetta normaalitilanteena. Eli usein toteutunut haave aletaankin pitää itsestäänselvyytenä.

Tulee nyt vaikka mieleen raha... rakkaus...? Rahahan ei tuo onnea. Se on lentävä lause, josta voisi blogata teratavuja. Uskotaan, että näin on. No, rakkaudesta tietty voisi kirjoittaa vielä moninkertaisesti enemmän ja harlekiinisarjan päälle. Itselläni on molemmista sellainen surulliseksikin tulkittava ajatus, että ne ovat maailman tärkein asia silloin, kun niitä ei ole. Mutta sitten kun niitä on, ne menettävät merkityksensä. Se on helppoa sanoa, ettei raha ole tärkeää, kun ei siitä ole alituista pulaa. Ja sama pätenee ikävä kyllä osaltaan rakkauteen. Rakkaustyhjiö on monille kuin hukuttava tunne, joka vie mielenrauhan kroonisesti. Mutta käänteisesti rakkaus ei kyllä tuo jatkuvaa onnea. Nämä tulivat esimerkkeinä ensimmäisenä mieleen, koska ovat nyt kuitenkin ehkä kaksi suurinta voimaa, jotka ihmistä ja maailmaa pyörittävät.

Vai käykö jopa päinvastoin?

Jollain tavalla mielenkiintoisempaa on miettiä asiaa käänteisesti. Käykö jopa niin, että unelman toteutuminen vie ihmiseltä jotain oleellista. Tarvitseeko ihminen unelmia?

Onko toteutunut haave menetetty haave?

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei enää unelmoi?

Unelmat voi tällä kaavalla menettää kahdella eri tavalla. Joko niin, että kaikki haaveet ovat toteutuneet eikä ole enää mistä haaveilla. Tai sitten niin, että kaikki toivo on sammunut.

Toivon menettäminen ei ihan helposti tapahdu. Itseäni selvästi kokeneempi lauluntekijä kiteytti aikanaan.

Kerran kulkija kuustoistavuotias
Olin minäkin aikoinani
Luulin silloin, jo vähintään puolikas
Meni kaikista unelmistani
Sä et usko mua nyt mutta lupaan sen
Vielä unelmoi myös nelikymppinen
Sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein
Sellaista elämä on

Hänen mukaansa jopa nelikymppinen voi vielä unelmoida. Oho. No, kyllä minä uskon, että satavuotiaskin voi vielä unelmoida. Ja se on elintärkeää. Kirjaimellisesti. Ikä sinällään ei vie kykyä haaveilla, niin uskon.

Mutta terveyden pettäminen ja tietynlainen taisteluväsymys lie yksi nujertava seikka, joka voi käydä ylitsepääsemättömäksi henkisesti. Ei enää vaan jaksa uskoa ja unelmoida. Ja kun mieli pettää, niin se on keholle se viimeinen merkki. Luovutetaan. Antaa olla. Ja toki ikä on tekijä tässä. Paitsi että keho ei ole taistelukykyisempi, niin mieli haksahtaa luulemaan, että elämä on jo kaiken antanut. Aika on tullut ja kaikki on nähty.

Toisaalta saamme kuulla uskomattomista ihmeparantumisista, joissa positiivinen ajattelu on tuonut takaisin lähes kuolleista. Tragedian hetkellä kun syntyy myös uusia haaveita. Nyt makaan halvaantuneena, mutta vielä minä kävelen ja tunnen ruohon paljaiden jalkojeni alla. Unelmien voima.

Vaikea siis kuvitella miten unelmaton ihminen voisi olla onnellinen ihminen. Täydellisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä unelmat ovat erilaisia, mutta entistä elintärkeämpiä. Palaten alkuun, ilman haavetta koulutuksesta kehitysmaan lapsi tuskin alkaisi suunnitelmallisesti pyrkiä kohti tuota tavoitetta eikä ikinä päätyisi ammattiin (kunpa se olisikin pelkästään hänestä itsestään kiinni), vaan tyytyisi orastavaan kohtaloonsa, jossa päivittäiseksi tavoitteeksi riittää pussin pohja liimaa, jolla paeta sitä toivotonta todellisuutta.

Enkä usko, että onnellinen on myöskään ihminen, joka on jo kaiken saanut.

Jossain välimaastossa hiihtelevät myös surulliset tarinat menestyksekkäiden urien jälkeen tyhjän päälle pudonneista sankareista, jotka eivät löydä elämälleen menestyksen ja sen tavoittelun loppumisen jälkeen uutta suuntaa. Suuntaa - siinäpä aasinsilta tämän trilogian viimeiseen osaan.

Mutta entä ne toteutumattomat unelmat?

Olen jo hiukan johdattanut tekstiä siihen suuntaan, että unelmien toteutumisella ei olisi niin väliä. Tärkeämpää on, että niitä on.

Mutta entäs viimeaikoina kovasti arvostusasteikollani nouseen artistin sanat, jotka ovat minua koko tuotannostaan eniten liikuttaneet.

Now those memories come back to haunt me
they haunt me like a curse
Is a dream a lie if it don't come true?
Or is it something worse?

Onko toteutumaton unelma valhe? Vai jotain vielä pahempaa?

Mikäli haaveen kohdetta ei ikinä saavuta, onko koko unelmointi ollut turhaa? Vai jopa petosta, itsen sekä muiden? Tämä on hirvittävä ajatus. Siksi se minua niin liikuttaakin.

Vielä pari kannanottoa kappaleiden muodossa.

Meidän piti muuttaa maailmaa

Meistä tuli muurareita
Taksikuskeja, suutareita
Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita

Lempeämpi kotimainen tai synkempi punkahtava kalifornialainen kannanotto siihen, että suurimmasta osasta ihmisiä tulee ihan tavallisia tallaajia. Harva muuttaa maailmaa.

Jamie had a chance, well she really did
Instead she dropped out and had a couple of kids
Mark still lives at home cause he's got no job
He just plays guitar and smokes a lot of pot
Jay committed suicide
Brandon OD'd and died
What the hell is going on
The cruelest dream, reality

Minä haluan uskoa niin, että matka on tässäkin asiassa kenties jopa tärkeämpi, kuin perillepääsy.

Luopuminen on aina kamalaa. Kunpa haaveet vaan voisivat elää ikuisesti. Mutta jossain vaiheessa tulee väkisin aika, että ei voi enää unelmoida NHL-urasta, rock-tähteydestä, Marilyn Monroen kellistämisestä tai mikä nyt ketäkin hetkauttaa.

Tähän on vaikea neuvoa antaa. Mutta itse yritän välttää unelmista luopumista siten, että minä vain muutan niitä. Että hyvä on, jos en saa 50000 ihmistä stadionille kuuntelemaan kappaleitani, niin saanpa ehkä ainakin 50 baariin kuuntelemaan covereita. Ei ehkä ihan sama haave, mutta toimii hiukan samanlaisena moottorina harhauttamaan arjen harmaata aherrusta valoisampaan suuntaan.

I have a dream

Mutta vaikka blogaamiseni isompi tarkoitus on äimistellä ja kysellä, kuin antaa vastauksia, niin johonkin kannustavaan ohjeeseen haluaisin tämänkin kirjoituksen päättää.

Olkoon se se, että älkää hävetkö unelmianne. Vaalikaa niitä. Älkääkä masentuko, jos ne eivät toteudu. Kunnioittakaa sitä, että ne ovat tuottaneet teille iloa jo itsessään. Näin minä yritän ajatella. Ei se helppoa ole, mutta jos annan itselleni luvan noudattaa tätä neuvoani, on oloni varmasti vapautuneempi. Ja lopulta onnellisempi.

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will be as one