Ei tipaton tapa

Minulla ei normaalisti ole lasiin sylkevä maine. Näin olen ymmärtänyt. Pientä vihjailua tulee huolestuneilta tahoilta tasaisin väliajoin - kuten onnittelut alkoholistisarjan voitosta juostuani maratonin suhteellisen rivakasti. Itse tietty lyön vettä myllyyn (huono sanavalinta?) perustelemalla yllättävän nopean ajan vain sillä, että oli kiire ravintolaan. Mutta onko maine oikeutettu, onnistuuko se lasiin sylkeminen ja mitä siitä aiheutuu?


Totta naljailussa on sen verran, että reilun puolen vuoden treenikaudella kylläkin laskin olleeni useampana päivänä ns. pikku pieruissa, kuin lenkillä. Suuri osa siitä kyllä selittyy parilla pidemmällä kaveriporukan reissulla, jolloin juoksut jäivät vähiin ja ainahan sitä nyt matkalla vähän tulee tissuteltua...? Mutta toisaalta, olihan siinä treenikaudella kolmisen viikkoa taukoa senkin takia, että kylki oli sietämättömän huonossa kunnossa livettyäni jotenkin yksissä kosteissa mökkibileissä rappusissa.

Mutta tuon tason lipsahduksia on kyllä sattunut varsin harvoin. Fyysisellä puolella jalat ovat kyllä kantaneet pääsääntöisesti hyvin. Henkisellä puolella on sitten lipsunut vähän enemmän.

Pääasia, että nimi on oikein?

Totuus nyt kuitenkin lienee, että maine on sikäli ollut liioiteltu, että normaalia suomalaisen miehen viihdekäyttöä se on ollut. Eli esim. työarkisin aniharvoin erikoissyystä. Eikä mitään normaalia viikonloppua pidempiä putkia. Mutta elämäntyyli toki on ollut aika bile- / baarikeskeistä, kun ei ole huollettavia ja on paljon sen henkistä kaveriryhmää. Eli on se toki saattanut tottumattoman silmiin näyttää melko railakkaalta välillä.

Mutta mikään oikea alkoholismi ei ole kyllä ollut lähelläkään. Sellaisesta en tiedä mitään. Minulla ei ikinä ole ollut riippuvuuden kaltaista tahtoa saada alkoholia. Pikemminkin päinvastoin. Yhtä iltaa pidempi "putkikin" tuntuu työläältä.

Riippuvuudet. Ei kiitos.

Itseasiassa inhoan kaikkia riippuvuuksia. Ne ovat heikkouksia, joistan koitan eroon. Jos olisin joskus kokenut, että minulla on merkkiäkään fyysisestä riippuvuudesta alkoholiin, olisin varmasti lopettanut välittömästi määräämättömäksi ajaksi. Kuulostaa tietty ylimieliseltä sanoa, että olisin vaan ollut välittämättä riippuvuuden tunteesta, mutta sekin kertonee kuinka vähän sellaista tunnetta ymmärrän (alkoholin suhteen).

Minulla tulee usein mieluummin tahto keksiä viikonlopulle alkoholitonta tekemistä, kuin keksiä jostain bileet. Tämä varmasti siksi, että kuten sanottu, oletusarvo on, että jossain nyt aina on jotain hässäkkää tarjolla. Yllättävän monta ns. hidasta aikuistujaa osunut lähipiiriin. Ja se on tämä kotimaan kulttuurikin vähän sellainen.

Tappaako se tippa?

Olen pitänyt elämässäni kolme tipatonta kautta.

Ensimmäinen oli jo nuorena viitisentoista vuotta sitten. Kun vielä ehkä ajattelin, että minusta voisi kasvaa jotenkin henkisesti itseäni suurempi olento. Toisaalta halusin näyttää muille ja itselleni, että se "kuningas alkoholi" sanonta on ihan perseestä. Että kyllä minä ainakin itse mieluummin olen kuningas. Ei ollut pelkästään omaan ottamiseen liittyvää uhoa tuo. Nuorena idealistina kyllästyin katselemaan vähintään yhtä paljon alkoholin negatiivisia vaikutuksia muihin. Tämä ei ollut sikäli hyvä kausi, että olin ylimielinen ja vieraannuin kavereistani. En todellakaan viihtynyt baareissa. Olin tarkkaan sen lupaamani kokonaisen vuoden absolutistina, mutta sen jälkeen koin, että parempi olla yksi apinoista. En pitänyt siitä tunteesta, että nostin itseni tietyllä tavalla muiden yläpuolelle.

Toinen tipaton kausi koittikin sitten vasta reilu vuosi sitten. Siinä käytännössä rankaisin itseäni liian "riemukkaista" ja taajoiksi tulleista kekkaloinneista. Se ei kestänyt kuin reilun kuukauden. Se oli yhtä kidutusta. Aika oli liian lyhyt, että olisi pitänyt muuttaa henkistä suhtautumista oikeasti absolutistiksi, kuten tuolla aiemmalla pätkällä. Nyt kun olin vaan tipattomalla, niin alkoholia teki itseasiassa mieli harvinaisen paljon. Ei humalaa kylläkään, vaan sitä yhtä viatonta olutta jäähallissa, saunan päälle, viinilasia ruoan kanssa tms. Kun jotain tuollain itseltään rangaistukseksi kieltää, niin sitähän alkaa tehdä mieli enemmän, kuin koskaan ennen. Olen useasti sanonut, että oman kovan kurinalaisuuteni perusta on täydellinen kurittomuus. Kun en kiellä itseltäni oikein mitään, niin eipä oikein mitään mieli teekään. Tilasin siis oluen n. 2 minuuttia tuon rajaksi asetetun kuukauden vaihtumisen jälkeen.

Kolmas kausi tuli hiukan yllättäen päättyneen vuoden elokuussa alkaen. Kyllästyin kroonisen kaltaiseen väsymykseen. Valvottuani yhden yön (itseasiassa lähinnä alkavan flunssan vuoksi) turhautuneena meuhkasin ääneen lopettavani kahvin juonnin. Hetken mielijohteesta heitin alkoholin samaan diiliin, koska tiesin normaaliviikonloppujen olevan unirytmille myös varsin haitallisia. Ja kyllä... Siinä muutamaa päivää aiemmin oli kyllä varsin "vauhdikas" viikonloppu alla.

Tämä pätkä kesti siis n. 4,5 kuukautta vuoden loppuun asti. Ja jälleen kokemus oli aivan erilainen, kuin aiemmilla kerroilla. Unirytmi itseasiassa korjaantui muutamassa päivässä. Sikäli mietin, että mitäpä tässä enää sätkimään, mutta lupaus on lupaus. Mutta olin jo aiemmin käynyt tuon vuoden absolutismin läpi, sekä huomattavasti tuskallisemman reilun kuukauden tipattomuuden läpi, joten osasin suhtautua paljon fiksummin tähän taukoon.

Päätin elää mahdollisimman "normaalisti". Eli kävin baareissa jopa normaaliakin enemmän. Kun siellä joi vissyä tai muuta vastaavaa, niin seuraavanakin päivänä jaksoi lähteä paljon helpommin liikenteeseen - siis vaikka taas sinne baariin. Eikä tarvinnut miettiä morkkiksia tai vastaavia. Tosin, näillä baarireissuilla minua ei tarvinnut valomerkin jälkeen raahata puoliväkisin kotiin. Nimittäin vaikka en alussa avaamaani juomistahtia kalenteripäivät mitattuna rajuna pidäkään, niin se pitänee sanoa, että yleensä kyllä sitten kun vauhtiin päästään, niin huomista ei ole olemassa. Kyseessä on aina maailman viimeinen ilta, joka ei saa päättyä kesken. Onneksi sentään sen jälkeen, kun minut baarista ulos saa, en kovin hanakasti enää jatkoille ole lähdössä. Ehkä... Nimittäin minulle kyllä usein mitä idioottimaisempi idea, sen tärkeämpi se on toteuttaa. En ole ikinä juonut tullakseni fiksuksi.

Mutta nyt baareissa kun hetkeäkään alkoi kyllästyttää, niin se oli helppo sanoa, että nyt pitää lähteä. Muutama askel baarin ovelta autoon ja reilu 10 minsaa himaan. Ja kas, kun jengi tiesi, että tuo mulkku on täällä selvinpäin, niin eipä kukaan ihmetellyt, että minne se nyt jo häipyy. Päinvastoin, se iänikuinen "kuinka sä pystyt" on suorastaan hellyyttävää. Tämä oli ihmeellistä siihen nähden, että minun pitää normaalisti (siis humalassa) olla se viimeinen häipyjä, etten vain hylkää ketään.

Ja ei siellä baarissa kuitenkaan selvinpäin niin kovin erilaista ollut. Usein se kummasti jopa unohtui, että minähän olen täällä ihan kuosissa, kun vaikka katseli bändiä vissylasi kädessä. Pari kertaa huomasin miettiväni taksijonoa, kunnes tajusin, että minähän se kuski olen. Monen kaverin kanssa pystyi juttelemaan ihan samaan tapaan, kuin muutaman (tai useamman) bissenkin jälkeen. Monien puheesta ikävä kyllä jossain vaiheessa ei saa tuon taivaallista selvää. Joitakin häiritsi tietoisuus siitä, että minä olin selvinpäin. Se on ikävämpää. Mutta tällä kertaa en todellakaan haksahtanut siihen, että olisin mielessäni nostanut itseni jotenkin muita moraalisemmaksi tai kovatahtoisemmaksi. Ei se ollut vaikeaa. Ja olen jo tähän ikään ymmärtänyt, että minä olen ihan samanlainen käsittämätön änkkääjä ns. normaalisti. Nyt ehkä puhuin hiukan vähemmän, mutta enköhän minä suuni selvinpäinkin auki tarpeeksi saa.

Se kylläkin pitää alkoholin puolustukseksi sanoa, että fyysisistä krapulan oireista itselleni merkittävin on väsymys. Ja yhtä väsyneeksi sain itseni keikkumalla baarissa pikkutunneille. Koska en osaa nukkua vastaavasti pidempään. Olen syyttänyt siis alkoholia tuosta huonosta nukkumisesta, mutta enemmänkin syy näyttää olevan valvominen.

Takaisin ruotuun

Mutta nyt on sitten viikon sisään ehditty jo pitämään yhden kantabaarin hautajaiset ja vietettyä 16 jätkän porukalla pari päivää laivalla. Ja voin kertoa, että vanhat tavat yhdistettynä tauon laskemaan toleranssiin eivät ole mikään taivaassa siunattu liitto. Pari päivää tässä sen jälkeen on mennyt sohvalla makuuhaavoja odotellessa.

Tai sitten ei

Ja pahinta on se, miksi tähän kirjoitukseen intouduin.

Muistin näet juuri pari tuntia sitten sattumalta miettiä, että mitähän se Alex Skolnick on viime aikoina blogiinsa kirjaillut. Hänet kun muutama kuukausi sitten totesin varsin hyväsanaiseksi avoimeksi blogaajaksi sen lisäksi, että on thrash-metallin yksi kitaralegendoista. Hänen tuorein kirjoituksensa joululta oli omistettu hänen entiselle naapurilleen.

Kyseinen nuori lahjakas kirjailija oli taistellut depression kanssa. Ja long story short, saatuaan mm. kirjalleen diilin Disneyn kanssa ja mentyään naimisiin, kaiken oltua siis päällisin puolin mahtavasti, oli lopulta päättänyt oman elämänsä.

Ja ei, minä en todellakaan ole lähimaillakaan tuollaisia tunnetiloja. Älkää huolestuko. Mutta totuus on, että olen pari päivää ollut (taas) hiivatin synkällä melankolisella fiiliksellä. Täysin energiaton ja haluton mihinkään. Ei kiinnosta kitara, ei kiinnosta oikein syöminen. Ja tiedän, että tämä on aivan normaalia alkoholin aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Välittäjäaineet aivoissa sekaisin.

Mutta jotenkin tuon vakavan depression kanssa taistelun hävinneen itselleni tuntemattoman kirjailijan kohtalo sai sen selkeästi toteamaan. Mitä sitten? Ei ole mitään väliä mistä se masennus tulee. Ei auta, vaikka sen tietää sairaudeksi, tai sen tietää huomattavasti lievemmäksi krapulan jälkitaudiksi. Silti se ongelma on päässä olemassa. Tunne siitä, että kaikki on väärin, vaikkei mitään ole vialla.

Ja sillä hetkellä minä aloin entistä enemmän ymmärtää kuinka hemmetin typerää on saattaa itsensä ehdoin tahdoin tällaiseen tilaan. Vaikka tietää, että se menee parissa päivässä ohi. Vaikka samasta ilmiöstä kärsivät netin mukaan hirmuiset liudat ihmisiä.

Minä inhoan itsessäni eniten haluttomuutta, energiattomuutta, ajan hukkaan heittämistä jne. Ja kasvavissa määrin nuo ovat juuri niitä alkoholinkäytön pääseurauksia. Ei minua ole ikinä haitannut ns. fyysinen paha olo. Jos joskus päätä särkee tai oksettaa. Aivan sama. Eivät ole olleet minun riesanani juurikaan. Mutta tuo henkinen melankolia. Olen joka asiassa fiilispelaaja. Oman elämäni "tsekkihyökkääjä". Saatan olla "kentän paras tai heikoin" monessa asiassa - fiiliksen mukaan. Ja nyt minusta tuntuu, että varsin hyvätunnelmaisen tipattoman kauden jälkeen tämä on aivan käsittämättömän typerä ja masentava olotila.

Tämän ovat tajunneet aika monet jo ennen minua. Pikaisella googlaamisella tuosta alkoholista masenteena, tuli mm. liuta suomalaisia muusikoita, jotka ovat luopuneet alkoholista - osa oikean alkoholismin, mutta osa nimenomaan tämän tunnetilan vuoksi.

Ja tuntuu kauhealta ajatellakaan millaista se sellaisen alkoholistin arki sitten on. Kun se ei ymmärtääkseni ole mikään mieltäylentävä kokemus, että on se oikea riippuvuus tuohon aineeseen. Ja sitten kun se vielä on tuollainen masennusta aiheuttava tekijä, niin ei ihme, että moni lopulta tekee sille väkisin lopun tavalla tai toisella. Tästäkin on esimerkkejä turhan läheltä sillä negatiivisimmallakin tavalla.

Mitäköhän mun nyt sit pitäis tehdä?

Voisikohan sitä koittaa elää silleen ei-absolutistina nauttien oluen tai viinin mausta, kenties jopa siitä parin tuopin kutkuttavasta olosta, mutta humalaa vältellen? Sen verran on-off -persoona tunnun olevan, että vaikeaa se tullee olemaan. Mutta minusta tuntuu, että nyt sitä pitää koittaa. Minä kuitenkin pidin itsestäni paljon enemmän loppuvuodesta, kuin edelliset pari päivää.

Minusta tuntuu, että olen parissa päivässä menettänyt enemmän, kuin tuossa 4,5 kuukaudessa. Jotenkin minusta tuntuu sen pohjalta erilaiselta kuin ennen. Ei siltä, että palaisin ns. normaaleihin tapoihini. Ainakaan entisellä pieteetillä. Ehkä minä oikeasti muutuin tässä päättyneen vuoden aikana.

Saa nähdä. Yritetään. Se ei ole uuden vuoden lupaus, mutta yritän yrittää.

Kahvi

PS. Mainitsin pariin kertaan riippuvuudet inhokkinani ja sen, että tipattomuus alkoi itseasiassa kahvista. Olin tottunut juomaan vain 1-2 kuppia kahvia päivittäin. Vasta pari kuukautta kahvin lopetettuani (en kompensoinut muulla kofeiinilla) tajusin kuinka salakavala ja vahva riippuvuus siihen oli. Ja sen tajuttuani en todellakaan aio enää aloittaa sen päivittäistä arkijuontia. Pidän sen nautintoaineena, en polttoaineena. Juhlahetkiin, viipyviin viikonlopun aamiaisiin jne. Minä kun kuitenkin pidän sen mausta. Mutta ei töihin. Eli... itseasiassa pitkälti sama suhtautuminen, kuin mihin pyrin alkoholin kanssa. Eli ei tavanmukaista kittaamista (viikonloppuhumala, kun ei ole muuta tekemistä), vaan spesiaalimpia nautintohetkiä (ruoan kanssa, baarissakin toki, mutta eri painotuksella). Koska - lyhyen aikavälin vieroitusoireitahan ne ovat nuo krapulankin oireet. Riippuvuus / vieroitusoire - close enough... to hate.

Ei teema alkavalle vuodelle kahvin ja alkoholin suhteen "hillitty nautinto".

Mielenkiintoista. Miksi? Siksi, että se ei kuulosta yhtään minulta, mutta kuitenkin sitä kautta yritän olla enemmän oma itseni.