Yksi

Maailmassa on yksi ongelma, jota en ole osannut ratkaista. Kontrastisista syistä johtuen tuo ongelma nousee pintaan etenkin näin joulun aikaan, kun ihmisten oletetaan kerääntyvän yhteen viettämään laatuaikaa.

Tuntematon pelottaa, sanotaan. Ainakin se sikäli pitää paikkansa, että itse en tuota tuskaa kovin läheisesti tunne. Mutta koska pelkään sitä käsitteenä niin kovin, osaan olla äärimmäisen tyytyväinen siitä, että minulla on tukenani niin hieno ja vahva verkko ihmisiä. Suvussa, töissä, harrastuksissa ja muuten vaan. Siitä olen suorastaan ylpeä, että niin montaa heistä voin kutsua aidosti ystäväkseni. 

Kiitos teille siitä, että saan olla teille tärkeä. Sehän on ihmisen mielenterveydelle yksi tärkeimmistä tukijoista – kokea olevansa tärkeä jollekin.

Mutta tuo pelottava mörkö.

Yksinäisyys.

Lottovoitto?

Epäyksinäisyydessäni pitkälti kyse on onnekkuudesta. Olen syntynyt suotuisaan ympäristöön. Minä kun kuitenkaan syntyjäni en ole kovin hyvä tutustumaan ihmisiin. Aiemmin pikemminkin kavahdin, jos piti lähteä jonnekin, jossa oli vaara joutua viettäämään aikaa tuntemattomien kanssa.

Mietin mistä tuo tunnetila johtuu. Olen tulkinnut, että riittämättömyyden tunne on suuri osa tuota vastahankaisuutta. Jos olen muutamalle tutulle saanut huijattua, että minussa on jotain tuntemisen arvoista, niin joku tuntematon voikin heti huomata, että turha jätkä...? Ei siis pääosin niin, etten olisi tahtonut tutustua ihmisiin - vaan niin, etten ole osannut nähdä miksi heidän kannattaisi tutustua minuun. Että myöhemmin sitten, kun olen merkittävämpi. Mitäpä sitä kellaribändiä mainostelemaan, kyllä kaikki tajuavat sen hienouden sitten, kun se on myynyt miljoona levyä. (Käytännön paradoksaalisen lamauttava omakohtainen esimerkki tällaisesta ajattelutavasta.)

Aivo on lihas, niin myös sydän

Mutta toisaalta kyse on opettelemisesta. Yksi markkinointialalla palvotuista totuuksista on, että (osto)päätös tehdään tunteella, mutta perustellaan järjellä. Olen omalla kohdallani huomannut, että tuo toimii myös toisinpäin. Tunteenkin voi järjen voimalla jossain määrin uskotella puolelleen. Koska nimenomaan järjellä olen havainnut, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. Samanlaiset ongelmat ja tunnetilat heillä on päässään. Ja kutakin kiinnostaa kuitenkin se oma selviytyminen enemmän, kuin mokaako joku toinen itsensä. Suomalaiset etenkin ovat aivan huippulahjakkuuksia tässä. Kun kätellään tuntematonta, keskitytään niin vahvasti muistamaan oma nimi, että kättelytoverin vastaava menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niin että vaikku lepattaa.

Minä koen, että minulla (miksei siis muillakin) on jonkinlainen kyky psyykata itseni tunnetiloihin uskottelemalla itselleni asioita järjellä. Jos kaukaa esimerkillä lähdetään, niin vuosi nuorena absolutistina oli varsin helppo sen jälkeen, kun mielessäni psyykkasin alkoholin ikäänkuin myrkyn asemaan. Tippakin alkoi tuntua sen jälkeen pikemminkin puistattavalta, kuin houkuttavalta. (Tuon ”hypnoosin” purkaminenkin oli kyllä helppoa muutamilla sisäisillä vasta-argumenteilla.) Tuollaisesta psyykkaamisesta oli kummasti myös apua maratonille treenatessa. Puhumattakaan yleisön eteen yksin kitaran ja mikrofonin kanssa astumisesta.

Uskon, että jollain tavalla tuollaisen prosessin olen hitaasti käynyt läpi mielessäni myös ihmisiin tutustumisen suhteen. Nykyään voinkin sanoa, että hankkiutuminen tilaisuuksiin, joissa saatan kohdata uusia ihmisiä, on selkeästi houkute eikä lanniste. Vaikka riittämättömyyden tunne on toki yhä läsnä monissa tapauksissa.

Mutta olen selkeästi sanonut itselleni, että ihmiset ovat rikkaus. Olen myös uskonut itseäni. Ja olen yrittänyt muuttaa itseäni avoimemmaksi uusien ihmisten kohtaamiselle.

Voiko kavereita olla liikaa? Ehkä. Mutta ystäviä tuskin voi. Mutta koska ystäväksi ylennytään askel kerrallaan, koitan pitää ovet avoinna.

Ilman joukon muuria

Omassa tutussa kaveripiirissä ei kovin helposti tutustu tyystin tuntemattomiin ihmisiin. Lukuunottamatta kavereiden kavereita, jotka useimmiten ovatkin itsellekin varsin soveliasta seuraa. Mutta yksin liikkuessa todennäköisyys päätyä tekemisiin täysin erilaisten ihmisten kanssa kasvaa. Paitsi että oma huomio ei kiinnity omaan rinkiin, on yksin myös monasti ryhmää lähestyttävämpi.

Olen laumaeläin. Huolimatta siitä, että koen terveesti viihtyväni välillä hyvin yksin, on minusta jotenkin omituista istua vaikkapa baarissa ilman seuraa. Ja huolimatta siitä, tai oikeastaan juuri siksi, olen viime aikoinakin usein niin tehnyt. Huomaan silloin käyväni läpi mielessäni henkilöitä, joita voisin kutsua paikalle. Koen, että olen jotenkin vajavainen yksin. Kenties säälittäväkin. Huolimatta siitä, että tiedän, että kyseessä on oma valintani. Vaikkakin monia yksin kulkijoita pidän pikemminkin vahvoina ja itsenäisyydessään ihailtavina.

Tästä päästään siihen ongelman kauheuteen. Ongelma ei siis ole minun ongelmani. Minä vaan saan siitä hyytävän aavistuksen jo tuollaisissa harmittomissa tilanteissa.

Mitä jos ei olisi ketään?

Liikutun väistämättömästi, kun kuulen lapsista, joiden syntymäpäiville ei tullut kukaan. Mietin mielessäni skenaarioita mikä omalla kohdallani johtaisi siihen, että olisin vanhus, jota kukaan ei kävisi katsomassa.

Mietin sitä nöyryytyksen uhkaa vahvempaa ahdistusta, joka saa yksinäisen naisen soittamaan joulupukkipalveluun tiedustelupuhelun, että olisiko mahdollista saada pukki vierailulle "sen yhden kovan paketin kera". Ja mietin myös pareja, jotka ovat unohtaneet miksi ovat yhdessä - mutta koska eivät tajua olevansa yhdessä aivan yhtä yksinäisiä kuin erillään, eivät ota sitä ratkaisevaa loitontavaa askelta, joka antaisi tilaa uusille ihmisille.

Ja mietin paljonko muita esimerkkejä on. Moniko ihminen tästä kärsii.

Moni. Kasvavan moni.

Ja kun itse kierrän joulunajan tuvasta toiseen, mielelläni ja tervetulleena, minun on vaikea muistaa, että monille tämä on vuoden vaikeinta aikaa. Siksi, ettei ole minne mennä. Ei ole kuka tulisi. Taaskaan.

Toivoa?

Minusta oli aivan mahtava artikkeli, jossa 85-vuotias mies oli kyllästynyt viettämään joulun yksin ja laittoi lehteen ilmoituksen, jolla haki seuraa muista yksinäisistä, saaden vähintäänkin läjän positiivista huomiota. Yksinäisyys on siitä mukava tauti, että se on paranemaan päin, kun sitä levittelee muille ihmisille.

Olisi upeaa kuulla ja edesauttaa lisää tällaisia esimerkkejä.

Mutta kuten alussa sanoin, ei minulla ole tähän ratkaisua.

Some

Sosiaalinen media jakaa mielipiteitä. Jotkut ovat sitä mieltä, että se vähentää "oikeita" ihmiskontakteja. Itse olen selkeästi sitä mieltä, että se tehostaa niitä. Ehkä se vähentää ns. kasvokkain näkemisen tarvetta, mutta toisaalta se sitäkin enemmän alentaa muureja.

Ihailtavan moni kauan ennen tietokoneita ja älypuhelimia nuoruutensa elänytkin on löytänyt sosiaalisen median. Mutta harmi, että he kuitenkin ovat yhä vähemmistö. Heillä on siis internetin välityksellä omana aikanaan kasvaneista lähtökohtaisesti huomattavasti vähemmän potentiaalisia kontakteja, kuin nuoremmista. Mitä sitten? En osaa varsinaisesti sanoa, mutta uskon, että ihminen kiinnittyy jollain tavalla tiettyyn aikaan. Ja saman aikaviitekehyksen ihmiset puhuvat helpommin "samaa kieltä". Ja tuo ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen on niinikään yksi ihmisen henkisen hyvinvoinnin tukipilareita.

Tämä on harmi sikälikin, että sosiaalinen media olisi omiaan dokumentoimaan katoavien sukupolvien muistoja, ns. elävää historiaa.

Mutta

Mikään ei kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että samaan tapaan kuin on ihmisiä, joiden välille automaattisesti syntyy yhteisymmärrys ja toimiva kommunikaatio, on myös ihmisiä, jotka eivät  luontevasti saa muodostettua kaksisuuntaisesti palkitsevia ihmissuhteita välttämättä kehenkään.

Monen sisällä on kaunis lauluääni, joka menee pilalle tullessaan ulos. Samaan tapaan monen on vaikea pukea kaunista sieluaan sanoiksi ja teoiksi, joihin muut voisivat kiinnittyä.

Ja toisaalta minä en ole sitä mieltä, että kenenkään pitäisi uhrautua teeskentelemään viihtyvänsä seurassa, jossa ei viihdy. Tuo petos tuskin kohdettaankaan palkitsee.

Eli jälleen, olen voimaton. Tiedän olevani onnekas, kenties sosiaalisesti lahjakaskin, mutta miten antaa lahjoja tai onnea niille, joilla niitä ei ole?

Satu onnen apilasta

Mieleeni tuli pöytälaatikossa lojuva kirja onnen periaatteista. Siinä oli satu rajattoman onnen apilasta. Tietäjä antoi ritareille ennustukseen pohjautuvan tehtävän. Joka löytää suuresta metsästä sinne muutaman päivän päästä kasvavan nelilehtisen apilan, saa rajattoman onnen. Pian haasteen vastaanottaneille ritareille selvisi, että metsässä on neliapiloiden kasvulle käytännössä mahdottomat olosuhteet. Tuollaisen apilan löytyminen olisi siis käytännössä ihme. Muut turhautuivat ja lannistuivat, mutta yksi ritareista älysi, että siinä tapauksessa pitää muuttaa metsää. Monella pienellä teolla hän onnistui kaaosteorian kaltaisesti luomaan olosuhteet, jotka aiheuttivat kyseisen apilan kasvun.

Kirjan onnen periaatteista tämän parhaiten kiteytti: "Jos sinulla ei ole onnea nyt, se voi johtua siitä, että olosuhteet ovat samat kuin ennenkin. Jotta onni saapuisi, on hyvä luoda uudet olosuhteet."

Tylymmin se on sanottu muodossa, jossa jokainen on oman onnensa seppä.

Eli sysäänkö tässä nyt yksinäisyyden yksinäisten syyksi ja ongelmaksi? En toki, mutta olen varma, että ainakin heillä on paras mahdollisuus asialle jotain tehdä. Kuten 85-vuotias James Gray, joka sai vähintäänkin väriä harmaaseen arkeensa.

Syrjinnästä

Tämä ei tietenkään poista sitä tosiseikkaa, että kaikenlainen tiedostettu perusteeton syrjintä on kuvottavaa. En koe tarpeelliseksi lähteä paasaamaan sitä vastaan tuon enempää tässä vaiheessa. Sanonpa vain, että tiedostamatontakin syrjintää on edellämainituista syistä aivan tarpeeksi, joten tiedostettu syrjintä on suorastaan rikollista. Käytin hähmyistä sanaa "perusteeton" rajatakseni ulkopuolelle mm. yhteiskunnan viholliset, joiden teot ylittävät yksinäisyyden kirot.

Eli toivon vain, että osaisimme olla avoimia silloin, kun kenties suuren ja raskaan raivaustyön elämänsä sysimetsässä tehnyt ritari etsii neliapilaa luotamme.

Apua

Jos sääli on sairautta, niin yksinäisyys on sitä vielä enemmän. Eli jos vaan tiedätte keinoja sen oireiden lieventämiseksi, niin jakakaa toki konstinne. Ilokseni uskaltanen luvata, että silloin saatte maistaa myös omaa lääkettänne.

Joulunakin voi yrittää kasvaa. Eikä vain fyysisesti. Auttakaa muita, ja minuakin oman psyykkaamiseni keskellä edistämään olosuhteita, jotka mahdollistavat neliapiloiden kasvun - olemalla omia itsejänne, joiden ansiosta minä olen ylpeä olevasta tai mahdollisesta tulevasta ystävyydestänne.

Kiitos teille siitä, että annatte itsenne olla minulle tärkeitä.