Eräs täydellinen unelma - julkiset eläimet

Yhden glamour-prinsessan elämä sitten päättyi ei-kenenkään yllätykseksi. Pettikö ensin lopullisesti keho vai mieli, en tiedä ja turha arvailla. Se on tahditonta ja turhaa. Mutta kyllähän tuo pohdittavaa jättää.

 

Guilty

Myönnän avoimesti, että olen ollut yksi niistä, jotka ovat hihitelleet Tukiaisen sisarusparin glamour-elämälle. Spekuloin myöhemmin miksi. Enkä aio langeta omatuntoni puhdistamiseksi nyyhkimään asian tiimoilta. Mutta muistan selkeästi hetken, kun se lakkasi olemasta hauskaa ja päätin itse lakata jakamasta lystikkäitä linkkejä heidän alentavasta itsetuhostaan.

Se hetki oli se, kun havaitsin heidän muun perheensä nousseen myös lehtien palstoille kommentoimaan. He anoivat siskoksia lopettamaan elämäntyylinsä ja palaamaan (henkisesti) kotiin. Tuossa vaiheessa hyväksyin sen, että tämä ei ole enää huvittavaa leikkiä, vaan oikeasti kontrollin menettäneiden ihmisten kohtalolla mässäilyä. Jossa yksi katalysaattori olin minä.

 

Harhaiset tyttörukat vai ylimieliset ämmät?

Miksi sitten niin monesta, minustakin, oli niin huvittavaa seurata tuota seurapiiripelleilyä. Uskon, että tämän glamour-kaksikon tapauksessa syy oli se, että heidän julkisuuskuvansa perusta oli kohottaa itseään tavisten yläpuolelle. Sekös meitä taviksia riemastuttaa odottamaan, että vieläpä tiputte ryminällä. Vaikea sympatisoida kohdetta, joka oletuksen mukaan suhtautuisi (ymmärrettävästi) vihamielisen alentavasti omaan rakentavaan palautteeseen, joka yrittäisi saada hänet näkemään itsensä niinkuin julkisuus hänet hänen omien harhojensa ulkopuolella näkee. Miten liikuttua, kun elefanttimies ei juoksekaan ihmisjoukkoa pakoon ja huuda, että "en ole eläin, vaan ihminen". Vaan sen sijaan elää ihmisten huomiosta ja pikemminkin huutaa, että "en ole ihminen, vaan glamour-prinsessa".

 Elefanttimies ja yksi elokuvahistorian vaikuttavimmista kohtauksista.

Koitan olla kuulostamatta liikaa Kaarina Hazardin tyrmätylle Tony Halme -muistopuheelle, saati langeta itse tekopyhyyteen, joka tätäkin kirjoitusta inspiroi. Mutta yritän nyt hiukan miettiä mikä ajaa ihmisen tuohon julkisen narrin rooliin ja mikä narrille nauramaan.

 

Lyyrisiä pohdintoja

Kirjoituksen otsikon otin kahdesta eri kappaleesta. Ensimmäisen tietenkin tein omahyväisesti itse ja toisen lainasin Hassisen Koneelta.

Kappaleeseen Another Perfect Dream sain inspiraatiota erityisesti kahdesta eri tapahtumasta, jotka saivat minut miettimään miten julkisuuden unelma muuttuu sietämättömäksi vankilaksi. Kotoisampi esimerkki oli se, kun seksisymboliksi miellettyä Jasmin Mäntylää oli kuvattu metsän piilosta juorulehteen silloisen poikaystävänsä kanssa saunomassa. Siinä meni heittämällä yli pyhän suomalaisen rajan ja vatsaa väänsi. Olit ihan kuka tahansa, niin saunassa riisutaan roolit. Ja pusikossa kyttäävä paparazzi ei todellakaan kuulu tuohon puhdistautumisriittiin.

Kansainvälisempi tapaus on Britney Spears, jonka julkisuuden kaari eteni lahjakkaasta lapsitähdestä, jonka yleisö nosti, päänsä kaljuksi ajelleeksi raunioksi, jonka romahtamista seurattiin alapääkamerat leimuten.

Synthetic sun shining too bright
Burning me to core
A giant star built of flash light
Piercing me for more

Missä vaiheessa suuri yleisö päättää, että tämä ei ole enää nouseva kyky, jota haluamme tukea. Miksi massa, joka on tehnyt tähdestä tähden, kääntyy suurilta osin sille kannalle, että "Britneyn pitää kuolla", kuten South Park loistavassa jaksossaan Britney's New Look ilmaisi. Puoli päätä itseltään ampunut Britney studiossa laulamassa on yksi symbolisimmin vahvoja South Park -muistojani. Miten ja miksi julkisesta sankarista tulee Ismo Alangon termein julkinen eläin, jota voi tuijottaa turvasta aidan takaa ja vieläpä kivittää vapaasti.

Ja omituisinta kaiken tämän keskellä on, että löytyy niin monta seuraajaa, joka tuosta median repimisestä huolimatta haluaa olla aivan kuten tuo julkisuuden raiskaama idolinsa.

A whore of curiosity
A puppet of publicity
A naked child for you to see
Is what you make me be

New Christ to crucify
Outlaw wanted dead and alive
Beam in the beholder's eye
And you want to be me?

Juice sanoi haastattelussa joskus tyhjentävästi, että julkisuudelle voi sanoa "kyllä", tai julkisuudelle voi sanoa "ei", mutta julkisuudelle ei voi sanoa "ehkä". Hienossa sanoituksessaan Paperitähdet muotoili mm. seuraavasti.

Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa
Ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa
Ja ne joilta se kenties onnistuu pankoot ristiin sääriluun
Sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut

 

Miksi julkkiksiksi halutaan?

Oletan, että kirjoituksen päätähdetkin julkkiksiksi halusivat, koska ilman sen kummempia meriittejä julkisuudesta elivät.

Ihan virallisen kyselyn perusteellakin syitä on selvitetty. Oletan, että yksi vahvimmista on se, mitä en voi itsekään vieraaksi väittää. Halu ylipäänsä "olla jotain". Olenhan itsekin joskus spiikannut keikalla kappaleen "I Wanna Be Somebody" kenties elämäni tärkeimmäksi. Ihmisillä on sisäsyntyinen tarve jättää jonkinlainen merkki itsestään maailmankaikkeuteen. Itämainen viisaus kenties tekee tämän istuttamalla puun. Länsimainen turhuus tekee tämän pyrkimällä lehtien palstoille?

Tietysti on myös olemassa harha, että julkisuus itsessään toisi jotenkin rahaa. Ei tuo. Se voi auttaa rahan hankkimisessa, mutta itsessään julkisuus ei tuo rahaa. Jos et tiennyt.

Tietysti syy voi olla myös narsistinen häiriö.

Mutta yksi merkittävä syy on myös se, että ihmiset haluavat olla idoliensa kaltaisia. Ja usein idolit ovat julkisuuden henkilöitä. Joskus tämä kääntyy niin, että unohdetaan idolien nousseen kuuluisiksi kykyjensä ansiosta. Ja omaksi itseisarvokseen nouseekin pelkkä kuuluisuus.

 

Miksi julkisuuden henkilöitä ihaillaan?

Kuten sanottua, toki on luontevaa ihailla kyvykkäitä kuuluisuuksia heidän kykyjensä vuoksi. Mutta miksi ihaillaan myös ns. turhia julkkiksia? Turha julkkishan on käsite, joka on omistettu juuri niille kuuluisuuksille, joilla ei ole osoitettavissa mitään erityistä kykyä millään erityisellä alalla.

Itseäni viehättää tällainen ihmisten arkinen psykologisointi. Ja etenkin, jos ihmisten käytökselle on havaittavissa jokin esihistoriallinen perimäsyy.

Ja yhden teorian mukaan julkkisten seuraaminen onkin taantuma siitä, että luolamiesaikaan oli jopa selviämisen kannalta oleellista ns. seurata johtajaa. Ja seuraaminen ei tarkoita jonossa jolkottamista, vaan sitä, että tarkkailtiin muiden esimerkkiä ja matkittiin menestyjiä. Tuollaiset heimon pätevimmät olivat pienimuotoisia julkkiksia. Ja tämän teorian mukaan meitä vetävät puoleensa erilaiset julkiset roolimallit vastustamattomasti. Olkoonkin, että roolimalli olisi pätevä vain tekemään itsestään julkkiksen.

Syy- ja seuraussuhteet on toinen kenttä, joka viehättää minua suuresti. Ne kun esim. mediassa ovat niin usein päälaellaan. Ja tässä ihmisten alitajuisessa ajattelussahan on ehdollistuma heittänyt häränpyllyä kuin Pavlovin koirilla. Ajattelemmeko alitajuisesti, että jos ihminen on julkisuudessa, hänen pitää olla pätevä jossain? Kun alunperin pätevyys on opittu jonkinlaisen julkisuuden aiheuttajaksi?

 

Freak show?

Ihailu on asia erikseen, mutta mikä saa meidät aiemmin mainitulla tavalla kyttäämään turhien julkkisten elämää ja retostelemaan niillä ylimielisesti? Onko se se perinteinen kaava, että kun toisen naamaa tahrii, niin oma näyttää puhtaammalta? Onko itsellä parempi olo, kun näkee toisen rypevän?

Vai onko tämä nykyajan freak show, sirkuksen kummajaiskulkue? Ovatko tuksut ja tonyhalmeet niitä nykyajan elefanttimiehiä tai parrakkaita naisia, jota keräännytään katsomaan uteliaan kauhistellen?

Kirjoittanen jossain vaiheessa erikseen siitä, että uskon ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvän. Pidämme onnellisista lopuista. Mutta tiedän meillä olevan myös toisen puolen. Janoamme tragediaa ja kaipaamme myös kohteita, jonne syöstä vihamme ja negatiiviset tunteemme.

Koin vähän aikaa sitten turhautunutta angstia, kun kuulin lähipiiristä koulua aloittelevasta pojasta, jolta oli lyhyellä aikaa kadonnut ihmisen tärkein aisti. En voinut olla tuosta kenellekään vihainen. Sellaista vain sattuu. Vaikka en epäonnista lasta henkilökohtaisesti tunnekaan, sai tieto minut luonnollisesti empatian valtaan ja surulliseksi. Mutta huomasin jollain tavalla kaipaavani tahoa, jolle voisin olla asiasta vihainen.

Olen kokenut, että ihmisillä on jonkinlainen tuohtumisen tarve. Julkisuuden henkilöt tarjoavat meille maalitauluja, joihin kohdistaa tuollaiset tunteemme. Ja herra paratkoon, Tukiaisen siskokset ovat saaneet tuosta osansa.

 

Lepää rauhassa

Nyt puhutaan ihmisestä, joka oli fyysisesti sairas sekä alkoholisti. Mutta edellämainitulla pakkosyytöksen kaavalla minä kyllä tämän julkisuuden hullunmyllyn nostan myös jonkinasteisen tappajan asemaan. Ja itse olen ollut osa sitä surmakoneistoa kuluttajana. Nuori uhri, mutta ei toki viaton. Hän ei edustanut arvoja, joita minä sympatiseeraisin, joten myötätuntoni on lopulta melko vähäinen. Kuten sanoin, en aio nyyhkiä enkä kaunistella.

Mutta nyt tuo kamerarivien kiiluvasilmäinen peto järsii saalistaan hetken, sitten lepää sulatellen, ja pian etsii uutta heikointa uhria.

 

Haaskalinnut saalistaa

Lupasin yrittää olla lankeamatta tekopyhyyteen, mutta aivan samaahan se on tämä blogikirjoitus. Mässäilyä ihmisten kohtaloilla. Jos media on tuo korppikotka, joka uhreilta nokkii silmät ja suolet, niin kuluttajathan ne ovat poikasensa, joille emo raadon riekaleita lennättää.

Että eipä kai tässä sitten muuta kuin odottelemaan. Kuka on seuraava? Mites Matti voi? Onko Tapsasta tähän jengiin? Missä on JJ?