Suomalaisuudesta ja isänmaallisuudesta 6.12.2013

Johdanto

Ajattelin nyt kokeilla tätä blogaamista käytännössä. Josko tällaisen tarkoitusperättömän ajatusvirran kautta oppisi joskus kirjoittamaan myös jotain hyödykkäämpää ja ytimekkäämpää. Yritän ajatella asioita yleensä jonkunlaisen teeman tai punaisen langan kautta, mutta suoraan sanoen ei ole mitään ajatusta mikä se olisi tässä blogaamisen tapauksessa. Mutta katsotaan mitä sormilla on asiaa. Kenties ne tietävät jotain mitä minä en.

Vaari

Blogin nimen tavallaan varastin vaariltani. Vaari seurasi maailman menoa loppuun asti, ja yleensä päivittäiset uutiset kuitattiin voihkaisulla "voi hyvä ihme". Ja 1900-luvullahan tuota ihmeteltävää riitti.

Vaari onnistui elämään aika tarkkaan 96-vuotiaaksi - mikä on sattuvasti juuri sama ikä, kuin Suomen itsenäisyydellä juuri tänään. Huolimatta lähes 100 vuoden elinkaarestaan vaari ei nähnyt kertaakaan vuosisadan vaihtuvan. Vaari on siis lepäillyt mullissa jo yli 14 vuotta. Tässä kirjoituksessa peilaan suomalaisuutta pitkälti myös vaarini kautta.



Vaari oli suvussa kunnioitettu hahmo. Siitä kaiketi kertoo sekin, että yksi serkun poika on nimetty vaarin etunimen mukaan, toisen serkun poika vaarin toisen etunimen mukaan ja kolmannen serkun tuore tohtoriuden väitöstyö on vaarille omistettu. Minulla ei nyt ole tähän hätään omistaa kuin epämääräinen blogin nimi.

Jos mietin mikä vaarista teki kunnioitetun hahmon, niin taustalla eivät ole hienot tittelit tai vaikkapa sotasankaruus. Kuten uskoakseni muutkin, ihailin vaarissani sitä, että hän oli vaatimaton maanviljelijä ja hevosmies, joka oli nöyrä, vaatimaton, positiivinen, eikä puhunut muista pahaa. Enkä minäkään asuisi lapsuuteni metsän laidalla lammen rannassa mukavasti ilman tuota vaarin maanläheistä elämäntyötä.

Itsenäisyydestä

Itselläni on tapana - sen kummemmin ajattelematta - ottaa kantaa tuohon termiin mietelauseellani "mikään ei ole niin hienoa kuin itsenäisyys, paitsi yhtenäisyys".

Mitä vaariin tulee, hän aikalaistensa tavoin uhrautui Suomen puolesta käymällä kaikki itsenäisen Suomen sodat läpi. Alkaen jo sisällissodasta, jossa teini-ikäisenä kyyditsi ruumiita hevoskärryillään. Suurta ja mahtavaa itänaapuriamme vastaan hän taisteli pitämällä huolta sotilaiden parhaista ystävistä ja heidän toimintakyvystään. Enkä nyt tarkoita aseita, vaan edellämainittuja hevosia.

Sota olikin vaarin elämässä läsnä jatkuvasti. Vaaria ei voinut tuntea kuulematta muisteluita sodasta. Koska vaarin tärykalvot olivat tykkien pauhun riekaloimat, oli keskustelu vaarin kanssa enemmän kuuntelua, kuin dialogia. Usein pikemminkin pelkkää läsnäoloa. Kun itse oli kasvanut Kekkosen myöhäisempien vaiheiden aikaan, ei sota oikein omassa elämässä tuntunut edes realistiselta ajatukselta. Suomi tuntui vähintäänkin turvalliselta. Vaikea nytkään käsittää, että syntymästäni katsoen toinen maailmansota oli lähempänä, kuin nykyhetki.

En muista vaarin puheissa vihaa vastapuolen suuntaan. Enemmän asennetta kuvaa tuo bloginkin nimessä käytetty yleinen ihmettely maailman menosta. Uskon vahvasti, että vaari eli niin vanhaksi - huolimatta alituisista sotamuistoistaan - nimenomaan "ilon kautta" -mentaliteetilla, myrkyttämättä mieltään katkeruudella.

Itse menin armeijaan vain siksi, että se oli nopein ja helpoin tapa päästä siitä eroon. En osannut ottaa sitä millään muotoa tosissani. Joskin toki yritin hoitaa hommani. En missään tapauksessa pelleillyt. Se tuskin olisi auttanut tuossa "nopein ja helpoin tapa" -asiassakaan. Mutta uskoisin, että jos maailma muuttuisi niin, että Mainilassa taas kuultaisiin virtuaalilaukauksia, niin itsekin säälittä lasettaisin kuulaa menemään sinne suuntaan. Tämäkään ei välttämättä kerro mitään isänmaallisuudestani, vaan siitä, että maailmassa kenties eniten vihaan epäoikeudenmukaisuutta.

 

Isänmaallisuudesta

En pidä itseäni pintapuolisesti millään muotoa isänmaallisena ihmisenä. Mieluummin ajattelen itseäni vaikka tamperelaisena, kuin suomalaisena. Mutta kun mietin tarkemmin, niin minä en pidä isänmaallisuuden yleisestä määritelmästä. Itselläni yksi kuvaavimmista viitteistä tähän on se, että Pate Mustajärvi, yksi suomalaisuuden ikoneista, perusäijä, riisuu kaulastaan Suomen leijonakorun, koska se on tahrautunut negatiivisiin mielleyhtymiin.

En voi sietää sitä, että isänmaallisuus on syrjivää. Omasta kodistaan ja kulttuuristaan saa tietenkin ja on suotavaakin olla ylpeä. Mutta kun automaattisesti jotain pidetään parempana siksi, että se on suomalaista - ja jotain pidetään alempiarvoisena vain siksi, että se on ulkomaalaista - on mielestäni kyseessä vaan puhtaasti suppeakatseinen perusteeton typeryys.

Itse pyrin olemaan ankarin niille, joista eniten välitän. Sama pätenee Suomeen. Suhtaudun siis usein melko naureskellen, kun suomalaisia muka-saavutuksia yritetään hehkuttaa. Toki koitan olla ylpeä asioista, joissa ylpeyden aihetta on, mutta kun niin kovin usein iltapäivälehtien nostatukset kohdistuvat pikemminkin noloihin heikon itsetuntomme osoituksiin.

Mutta kyllä minussa isänmaallinenkin puoli on. Koen auttamatta ylpeyttä siitä mitä vaarit tekivät ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Toisaalta, minun on vaikea kirjoittaa tässä yhteydessä "vihollista", koska tiedän sen tarkoittavan jonkin toisen vaaria, joka vaan on sattunut syntymään ihmisen keinotekoisesti piirtämän rajan toiselle puolelle. Ja kun aiemmin mainitsin, ettei vaari ollut esim. sotasankari, niin viittasin korskeisiin sotilasarvoihin tai muuhun itselleni merkityksettömään. Mielestäni kaikki he olivat sankareita, koska olivat ihan tavallisia miehiä. He vain tekivät mitä oli tarve. Lainataan ajankohtaista Nelson Mandelaa: "The brave man is not the one who has no fears, he is the one who triumphs over his fears." Toki tämän ovat eri muodoissaan sanoneet monet muutkin. Mutta sankaruus ja rohkeushan ei ole sitä, että omataan jotkin ylivertaiset ominaisuudet. Vaan sitä, että toimitaan omista puutteista ja omasta tavallisuudesta huolimatta. Tämä on sellainen ominaisuus, josta toivoisin voivani olla suomalaisuudessa ylpeä. Olemmeko pakenemattomia ja suoraselkäisiä? Toivoisin niin. Yritän olla.

Olen ylpeä siitä, että emme ole venäläisiä, emmekä ole ruotsalaisia. Vaikka toisaalta mieleni sopukoissa joudun tunnustamaan, että Ruotsi saattaa olla maailman hienoin maa. On vaikea keksiä mitä meillä olisi, mutta heillä ei vielä enemmän. No, sauna toki, mutta niillä pirulaisilla on niitä järviäkin enemmän.

Mutta Ruotsiin viitaten, eniten kai olen suomalaisuudessa ylpeä mielenlaadusta. Vaikka tietenkin tiedostan myös sen, että pidän siitä mielenlaadusta siksi, että olen nyt vaan sattunut kyseiseen kulttuuriin kasvamaan. Ja se mielenlaatu, johon tässä viittaan, on rehellisyys, nöyryys ja vaatimattomuus. Kappas, tuli tahaton linkki vaariin taas. Enkö juuri noita ominaisuuksia hänestä nostanut esille? Uskoakseni noissa ominaisuuksissa emme häviä edes (tai etenkään) ruotsalaisille. Kunpa vaan heiltä saisimme vähän varastettua röyhkeyttä ja uskoa itseemme, jotta maailmakin näkisi meidät ja pääsisi osaksi mainiosta vaatimattomuudestamme.

 

Minun isänmaallisuuteni

Minun isänmaallisuuteni on normaalia "Suomi pelaa lätkää" -isänmaallisuutta. Ja sitä, että suomalaiset metallibändit rundaavat ympäri maailmaa. Minä hykertelen, kun Lordi vetää Euroviisut polvilleen tai laulattaa Kuorosodassa W.A.S.P:ia. Se on suomalaista meininkiä se. Minä olen ylpeä, kun Duudsonit positiivisella hulluudellaan viihdyttävät kansaa kautta maailman. Tai kun Madventures tekee saman omalla tyylillään. Suomalaisuus nöyryydessään on myös tuollaista pelotonta itsensä likoon laittamista.

Mutta kun aletaan mankua siitä, että Suomen ei pitäisi tukea apua tarvitsevia kaukana, koska Suomessakin on apua tarvitsevia, niin minä alan irvistellä. Että millä perusteella me nyt sitten ensinnäkään olemme niin paljon tärkeämpiä? Miten paikallinen sossupummi on tärkeämpi, kuin kehitysmaan lapsi, joka yrittää selvitä päivästä toiseen ainoan haaveensa voimalla - päästä kouluun.

Tekisipä usein mieleni tokaista, että ehdottomasti ei mitään syytä auttaa ulkomaita ennenkuin meillä on lapsilla mahdollisuus päästä kouluun, saada jotenkin puhdasta juomavettä ja mahdollisuus sairaanhoitoon niin, ettei tarvitse olla hyvätuloinen sen maksaakseen. Ja saattaisinpa jatkaa, että kas! Mehän olemmekin noissa asioissa jo maailman nokka. Pisa-tuloksissa tuli vähän takapakkia, mutta koulutus on ilmainen ja silti maailman kärkipäässä. Kraanavesi on pullovettäkin puhtaampaa meillä ja tuhansien eurojen syöpälääkityksen saa meillä taskurahoilla. Että siinäpä meille todellakin vielä pari syytä olla ylpeä. Ja jos me emme noilla meriiteillä auta heikko-osaisempia, niin kuka auttaa?

Suomessa köyhyyttä? On toki. Kaikkihan on suhteellista. Mutta hiukan skaalaa. Suomalainen keskituloinen on maailman rikkaimman 1% joukossa. Ja pelkällä toimeentulotuellakin suomalainen on n. maailman 20% hyvätuloisimman joukossa. Että jos verrokkina on sodan raiskaama lapsi, joka juo korkeintaan saastaista vettä ja leikkii käytetyllä kivellä, niin onko nämä sanat "köyhyys" ja "ahdinko" ihan vertailukelpoisia meille?

 

Sananen kehitysavusta

Sotien jälkeen Suomi oli kehitysmaa. Saimme tukea ja nousimme. Esim. Kirkon Ulkomaanapu -organisaatio ei ole perustettu kanavoimaan apua Suomesta ulos. Se on perustettu aikanaan kanavoimaan apua ulkomailta Suomeen. Tämän vuoksi itsekin koin taannoin luontevaksi osallistua jopa omilla kasvoillani heidän kampanjaansa - huolimatta siitä, etten edes kuulu kirkkoon. Tuo kirkko kun nimessä ei viittaa lähetystyöhön, vaan siihen, että perustamisensa aikaan kirkko nyt vaan sattui olemaan tuollainen kattava instanssi, jonka kautta apua voitiin hanskailla.

Uskoisin, että nykyään meistä on hyötyä maailmalle enemmän, kuin jos meidät olisi jätetty oman onnemme nojaan. Toki täällä käytettiin tuki viisaasti hyväksi ja tehtiin paljon sitä nöyrää työtä, jolla Suomi on muutamassa vuosikymmenessä noussut yhdeksi parhaiten toimivista yhteiskunnista. Mutta en minä millään muotoa voi unohtaa, että meitä autettiin, kun tarve oli. Enkä voi ymmärtää miksei meidän tulisi ja kannattaisi auttaa nyt, kun asetelmat ovat kääntyneet.

Ehkä alitajuinen uskoni jonkinlaiseen karman lakiinkin tässä puskee läpi.

Mutta en minä tällä kaavalla myöskään voi hyväksyä sitä, että kun pakolainen kertoo kohtaavansa Suomessa rasismia ja syrjintää, niin vastakommentti on, että "Suomi antoi kaiken ja tässäkö kiitos?" Jos joku arjessaan kohtaa rasismia ja syrjintää, niin se on sitten niin. Ei siinä mikään hemmetin sosiaaliturva silloin auta. Ja se on häpeä, että henkensä kaupalla kotoaan paennut ihminen saa täällä sylkeä kasvoilleen - kirjaimellisestikin. Emmekö todella kaikesta ylpeydestämme huolimatta tajua miten onnekkaita olemme? Lottovoitto ja silleen. Niin kauan, kuin isänmaallisuus yhdistetään tuollaisiin syrjiviin arvoihin, en minä halua kokea itseäni isänmaalliseksi. Sääli.

Mutta ei lähdetä maahanmuuttokeskusteluun tässä yhteydessä. Aihe rönsyilee muutenkin jo aivan liiaksi. Kenties myöhemmin erikseen kirjoitus vaikkapa näkemyksestäni rasismista ja kulttuurieroista.

 

Itsenäisyyspäivä

Alkuillasta istuin baaritiskillä ja monitorilta tuli joululaulu, jossa maan eturivin metallivokalistit ravistelivat tunteella. Lumi leijaili ikkunan takana. Muutaman kymmenen metrin päässä tulipadat liehuivat ja poikkeuksellisesti Tampereella vietettävien itsenäisyysjuhlien tunnelma leijui Keskustorin yllä. Hetki oli hieno. Liikutuin. Ja koin sitä omaa isänmaallisuuttani. En voinut kuvitella, että muualla maailmassa kokisin juuri sellaista tunnelmaa.

Ironisesti, seuraava baarissa soinut kappale oli Anarchy in the UK. Mietin, että tämäpä on mukava ralli, voisin itsekin soitella.

Hiukan myöhemmin näin videolta, kun anarkistit hajottivat paikkoja ympäri kaupunkia jääkiekkomailoin. Niinikään muutamankymmenen metrin päässä. Minulla keitti.

Huolimatta siitä, että oma isänmaallisuuteni ei ole pönötystä, tuossa loukattiin montaa itselleni tärkeää asiaa. Ensinnäkin uhri oli pitkälti Tampere, joka on minulle miettimättä rakas. Sen suhteen en ole koskaan joutunut pohtimaan samanlaisia kansallisuuskysymyksiä, kuin Suomen kanssa. Tampere on koti ja yksi hienoimmista paikoista missä olen käynyt. Nyt Tampere on saanut kunnian toimia Suomen edustajana omassa juhlassaan. Niin päämäärättömät joukot hajottavat päämäärättömästi kaupunkia jääkiekkomailoin. Jääkiekkomailoin, jotka symbolisoivat nimenomaan Tamperetta ja tamperelaisuutta. Pilkkaavat jääkiekkoa, joka on minulle lämpimiä tunteita herättävä laji. Ja tahraavat työväenluokkaa, jossa itsekin katson kasvaneeni, vaikka nykyään statukseni on yrittäjä. (Ärsyttävä tuokin vastakkainasettelu - niinkuin en voisi olla samaan aikaan työväen ja yrittäjien edustaja ja kannattaja.) He siis pilkkaavat juhlaa, jossa toki on läsnä varmasti moni kyseisin keinoin menestynyt, mutta joka pääosin pyrkii nostamaan kunniaan eri alojen menestyjiä - omalla työllään ja näkemyksellään, eivät valtakoneiston tuotteina. Itsenäisiä yksilöitä, jotka esimerkillään nostavat myös muita.

Niin sitten on ryhmä, joka ajaa muka solidaarisuutta ja yksilöiden tasa-arvoa. Ja paskat. Omaa ideatonta turhaumaansa purkavat. Rakentamatta mitään. Säälittävää.

Punk-aatteella on tietty osa sydämessäni. Lähinnä musiikin kautta. Mutta anarkismia en ymmärrä. Siis rikkomista ilman rakentavia ehdotuksia. Ei tule lähiaikoina Anarchy in the UK omaan settiin. Osui vähän huonoon hetkeen tuo.

Valitsin isänmaallisuuden muka-yksilöllisten arvojen sijaan. Menkää anarkistit töihin ja auttakaa isänmaatanne. (Tätä viimeistä lausetta haluan hiukan selittää, kun kaikki lukijat eivät välttämättä tunne kielenkäyttöäni. Sanottakoon nyt vaikka vain, että lauseessa oli sillä hetkellä sopivalta tuntuvaa ironiaa ja sarkasmia mukana.)

 

Yhteenveto

Yksi suuri suurimpia ongelmiani kirjoittajana on aiheen rajaaminen. Minun mieleni ja sitä kautta tekstini nivovat asioita yhteen. Tällöin aihe laajenee jatkuvasti edetessään enkä itsekään lopulta muista mikä oli pointti ja punainen lanka. Minusta tuntuu, että tästä ei nyt muodostunut minkäänlaista järkevää kokonaisuutta ja jouduin väkivalloin lopettamaan kirjoittamisen kesken.

Mutta jos tästä nyt jonkinlainen loppukaneetti pitäisi kaivaa, niin aloitetaan se vaikka ainoalla lauseella, jonka muistan omana kouluaikanani aineeseen kirjoittaneeni. Se oli muistaaksni ainoa äidinkielen ainekirjoitukseni, jonka opettaja luki luokalle ääneen. Sen viimeinen nimenomaan suomalaisuuteen viittaava lause kuului kutakuinkin näin: "Tavanomaisuudessamme olemme ihailtavankin ainutlaatuisia."

Kuten vaarissani, suomalaisuudessa on hienoa se, että osaamme arvostaa vaatimattomuutta. Ja toivon todella, että isänmaallinen ylpeytemme hänen tapaansa ilmenisi positiivisuutena - ilman vihaa ja syrjintää. Sellaisessa Suomessa minäkin voisin olla ylpeästi isänmaallinen. Ja Pate Mustajärvi voisi pujottaa Suomen leijonakorun takaisin kaulaansa.

Hyvää itsenäisyyttä - ja yhtenäisyyttä - kaikesta huolimatta.